Forssan Lehden kolumnit

Viestinnänsuunnittelijamme Johanna Talikainen on kirjoittanut vuosien saatossa jo hyvän määrän kolumneja paikallisen lehden sivuille. Alhaalla kolumnit luettavaksi.

Itsenäisyyspäivän puhe, 2015

2017 Kolumnit

Eläkeleikkejä (1.2.2017)

Työskennellessäni työurani alkuaikoina valtion virastoissa, iltapäiväkahvien suosituin ohjelmanumero oli Kuinka monta päivää eläkkeeseen? -leikki. Tähän leikkiin osallistuivat innokkaasti lähes kaikki vähänkin yli 50-vuotiaat. Suurimmat jokapäiväiset haaveet ja tavoitteet eivät siis liittyneet työn tekemiseen ja työssä onnistumiseen, vaan eläkeaamukamman piikkien laskemiseen. Kaksikymppisen kirkasotsaisuudella katselin leikkiä järkyttyneenä – tuollainenko minustakin tulee parinkymmenen vuoden päästä?

Kun suomalainen jää eläkkeelle, hän on keskimäärin 61-vuotias. Eläkeikää on viime vuosina nostettu ja sitä tullaan vielä reippaasti nostamaan. Kun minä pääsen sinne asti, eläkeikä on vähintäänkin 70. Mutta juuri nyt meiltä jää työelämästä sivuun verrattain nuoria ja työkelpoisia ihmisiä. En ota kantaa siihen, pitäisikö heidän jaksaa ja jatkaa vielä samoilla tehoilla kuin kaikki edeltävät 40 vuotta. Mutta aivan valtavan resurssin me joka tapauksessa päästämme valumaan hukkaan.

Eläke on jotain sellaista, mikä ansaitaan. Se on palkinto ahkeruudesta ja osallisuudesta. Se on niin hyvä palkinto, että sen saavat kaikki tavalla tai toisella. Jokaiselle meille on turvattu ehtoopäiville elanto, lämmin tupa ja oikeus olla jouten. Ja mitä me tiedämme saavutetuista etuuksista? Niistä ei luovuta ikinä, sillä ne on kerran ansaittu. Kun eläkkeellä päästään, niin sitten siellä myös ollaan. Siis ihan vaan eläkkeellä, tehden asioita joita eläkkeellä kuuluu oletettavasti tehdä. Tai sitten ollaan tekemättä yhtään mitään.

Meillä jää siis paljon osaavia, kykeneviä ja toivottavasti myös halukkaita ja innokkaita ihmisiä sivuun työelämästä. Miettikää mikä taitomäärä ja kokemus, mikä valtava resurssi! Pahimmillaan nämä kykenevät ja innokkaat passivoituvat ja masentuvat, sillä elämästä loppuu sisältö ja merkitys.

Miten me voisimme kanavoida ja valjastaa tämän sen sijaan, että me annamme sen unohtua ja valua hukkaan? Sillä me, tämä yhteiskunta, tarvitsee yhä enemmän vapaaehtoisia käsiä ja jalkoja, päitä ja sylejä. Kävin viime keväänä tutustumassa södertäljeläiseen Rotaryklubiin. Siellä eläkkeellä olevat rotarit antoivat joka viikko muutaman tunnin omaa aikaansa ja osaamistansa kouluille ja vanhuksille. He kävivät tutoroimassa kemiaa ja matematiikkaa, he kävivät lukemassa maahanmuuttajalapsille satukirjoja. He jakoivat omaa osaamistansa toisten hyväksi.

Ihminen saa jäädä eläkkeelle, osaaminen jatkakoon uraansa. Aivan ensimmäiseksi tarvitaan uusia innovatiivisia leikkejä työpaikkojen kahvipöytiin. Viime päivien uutisannista pölmistyneenä ja suoranaisena paradoksina ehdotan Kuinka monta päivää Trumpin eläkkeeseen? -leikkiä.

2016 Kolumnit

Mitä jos (14.9.2016)

Mitä jos se olisi ollut sinun lapsesi? Keskustelussa lausutut sanat jäivät leijumaan ilmaan. Kysymys askarrutti, mutta varmasti eri tavalla, mitä kysyjä tarkoitti. Kysymys herätti kyllä tunteita – pelkoa ja epäuskoa, mutta mihin ja millä tavalla?

Olimme keskustelleet muutamien viikkojen takaisesta ikävästä tapahtumasta, nuoren pojan pahoinpitelystä. Siitä samasta, joka nostatti osassa yhteisöämme valtavan vihan kokonaista ihmisryhmää kohtaan. Minusta kyseinen tapahtuma ei antanut aihetta suuremmalle pelolle. Se oli inhottava ja kauhea tapahtuma, mutta ei sellainen, joka muuttaisi tapaani ajatella ja käyttäytyä. En ajatellut, että tämän tapahtuman takia minun pitäisi nostaa nyrkkini ilmaan ja huutaa järjettömyyksiä. Ja juuri siksi minulle sanottiin nuo sanat, juuri siksi minulta kysyttiin mitä jos se olisi ollut sinun lapsesi.

Mitä jos se olisi ollut minun lapseni? Olisin surullinen ja pettynyt. Olisin varmasti myös vihainen. Niin minä vastasin, sillä tietenkin olisin kaikkea tuota, jos joku pahoinpitelisi minun lapseni. En ikimaailmassa toivoisi, että lapseni joutuisivat pahoinpidellyksi tai että heillä olisi edes uhka tulla pahoinpidellyksi. Ikimaailmassa en toivo sitä myöskään kenellekään toiselle. Väkivalta on aina väärin, oli sen kohteena kuka tahansa. Niin että mitä sitten, jos samassa tilanteessa olisi oma lapseni? Tekisikö se tapahtumasta pahemman, tuomittavamman siksi, että kohteena on oma lapseni? Tekeekö se tapahtumasta pahemman, että toisena osapuolena on maahanmuuttaja?  Olisiko minulla siinä tapauksessa oikeus kohdistaa vihani kokonaiseen ihmisryhmään, myös syyttömiin?

Kysymys on mielestäni itsekäs ja populistinen. Se on itsekäs, koska se antaa ymmärtää, että vasta silloin pitäisi havahtua, tuntea ja tuomita, kun maahan virtaava veri on sinun? Kysymys on populistinen, sillä se ohjaa ajattelemaan kapeasti, se valjastaa inhimilliset tunteet tyhmyyden soturiksi. Mutta ennen kaikkea kysymys oli väärä. Mitä, jos pahoinpidelty olisi ollut maahanmuuttaja? Olisiko silloin minulta kysytty, että mitä jos se olisi ollut sinun lapsesi? Olisiko kysyjä välittänyt edes tämän yhden kysymyksen verran?

On minun vuoroni kysyä mitä jos? Mitä jos meillä riittäisi rakkautta enemmän kaikille? Mitä jos meillä kaikilla olisi niin iso sydän, että kenenkään ei tarvitsisi pahoinpidellä ketään? Mitä jos kenenkään ei tarvitsisi etsiä omalle pahalle ololleen syyllistä? Mitä jos minun lapseni saisivat kasvaa solidaarisessa ympäristössä, osana suurta ja rikasta yhteisöä? Kutsu minua naiiviksi, laita päähäni kukkahattu ja heiluta nenäni edessä ruusunpunaisia laseja, mutta kysyn silti julkeasti mitä jos? Mitä jos sinun lapsesi, minun lapseni, meidän kaikkien lapset ja kaikki me vain tulisimme toimeen? Mitä jos.

Normi lomapäivä (20.7.2016)

Klo 7.23 säpsähdän hereille, mutta en uskalla avata silmiäni. Pelkään, että herään keskelle aamuyön pitkiä tunteja. Niin kuin olen herännyt viimeisen kuukauden ajan. Uni tuntuu kuitenkin kadonneen ja kurkotan kättäni puhelinta kohti. Hyvä ihme, olen nukkunut kokonaiset seitsemän tuntia yhteen putkeen. Olen niin iloinen, että hyppään tasajalkaa ylös sängystä.

Klo 7.29 saan viestin ystävältä. Koska näyttäisi satavan koko päivän, voisimme viihdyttää toisiamme ikkunoita pesemällä – vuoroin vieraissa. Ystävän täytyy olla kajahtanut, ajattelen, mutta en keksi siihen hetkeen mitään tekosyytä olla vastaamatta myönteisesti.

Klo 7.45 nostan kahvikupin huulilleni ja alan selata aamun lehtiä. Sen sijaan, että jaksaisin keskittyä maailmalla sattuneisiin onnettomuuksin, Chris Froomen avonaiseen ajopaidan etumukseen tai Englannin poliittiseen tilanteeseen, päädyn haaveilemaan päivästä, jonka voisi täyttää kokonaan päivän lehdellä. Aamupäivällä voisi ottaa valokuvia sarjakuvista ja postata niitä ystäville, iltapäiväkahvin aikaan tokavikasivun tietovisailukysymyksiä, myöhemmin tv-ohjelmien ympäröintiä ja illalla syvällistä perehtymistä kolumneihin. Ehkä jopa niiden ääneen lukemista.

Klo 9 tajuan, että jääkaapissa on aivan liian paljon pilaantumaisillaan olevia raaka-aineita. Alan laittamaan kaalilaatikkoa ja makaronilaatikkoa. Syön ohimennen kolme siivua pullaa, koska sekin on menossa vanhaksi.

Klo 9.45 vetelen pitkin kaarevin vedoin ikkunoita märäksi ja kuivaksi. Sama jatkuu vielä klo 12 ja 15.30. Meillä ihmisillä on paljon ikkunoita. Peseminen keskeytyy klo 9.55, 10.20, 11.22, 12.50 ja 14.32, sillä lapset sekoilevat.

Klo 10 oven takana on nuohooja. Hän kertoi tulostaan eilen oven pieleen kiinnitetyssä lapussa, joten tämä tapaaminen on tuoreessa muistissa.

Klo 16.10 tartun imuriin, sillä meillä ei ole siivottu kuka tietää milloin. Imuroidessa muistan, että kolumni on kirjoittamatta ja palkat maksamatta. Puhelimeen singahtaa tekstiviesti, joka muistuttaa huomisesta luennosta Hämeenlinnassa. Kiroan, sillä senkin olen unohtanut. Joudun perumaan aikaisemmin sopimani pyörälenkin.

Klo 17 vanha lapsuuden ystävä tulee käymään. Sitä en ole unohtanut, vaikka hetken toivon salaa, että hän olisi. Kun on se kolumnikin kirjoittamatta. Aika hurahtaa kuin pyytämättä illaksi ja olen onnellinen tapaamisestamme. Nauramme, kuinka meillä oli tapana nauraa niin paljon, että se teki kaikki muut hulluiksi. Lapset eivät ymmärrä meitä, hekin pitävät meitä hulluina.

Klo 21.35 avaan tietokoneen ja otan keskittyneen ilmeen. Mitä minun pitikään muistaa ja tehdä? Passitan lapset suihkuun ja täytän astianpesukoneen.

Klo 21.55 äiti soittaa ja kysyy mitä kuuluu, kun ei mitään kuulu. Ei mitään ihmeempää, sanon. Ihan normi lomapäivä.

Työnnä se kokkoon (22.6.2016)

Kohta pistetään risut palamaan. Kokot syttyvät järvien rannoilla ja ihmiset kerääntyvät niiden ympärille tuijottamaan vangitsevia liekkejä, jotka muuttuvat ohuiksi sauhuvanoiksi matkalla tummalle taivaalle. Nyt jos koskaan on oikea hetki päästä eroon kaikesta vanhasta, turhasta, kahlitsevasta ja ärsyttävästä.

Juhannuskokko symboloi itsessään jo kaikkea turhaa. Se on rakennettu vanhasta jätteestä ja ylimääräisestä kamasta. Pohjalla on vuotava vene, päällä rikki mennyt tuoli, reunoilla laudanpätkiä saunaremontista. Kokkoon tungetaan pihalta haravoidut oksat ja viime kesän krokettipeli, se joka pilasi monta viikonloppua perherauhaa. Mikä tahansa, mikä palaa, joutaa kokkoon. Mikä tahansa, mikä ärsyttää nurkissa, työnnä se kokkoon! Isäni käräytti kerran juhannuskokossa kulmakarvansa ja pari senttiä etummaista tukkaa. Ne olivat ilmeisesti sinä kesänä turhia.

Turhuuden ja turhan taakan polttaminen on puhdistavaa ja terapeuttista. Se on lopullista ja pysyvää, sillä kun liekit ovat nuolleet ravintonsa loppuun, ei jäljelle jää mitään. Vain kasa tuhkaa, mikä sekin hyvällä tuulella nousee taivaalle. Kuinka hieno tapa sanoa hyvästi, vetää savua syvään henkeen ja puhaltaa ulos pelkkää ilmaa. Hyvästi vanha, tervehdys uusi.

Aivan kaikkea ei kokkoon voi kuitenkaan työntää. Ei ärsyttäviä sukulaisia, ei pomoa eikä naapurin kissaa. Eivätkä monet polttamista odottavat asiat ole välttämättä konkreettisia esineitä. Kivuliaat ihmissuhteet, pelot, ikävät muistot, pahat tavat ja mokat olisi upeaa heittää liekkeihin, mutta miten? Avuksi täytyy ottaa jonkinlainen hörhö mielikuvaharjoitus tai symboliikka. Tee rasittavista tunteista käsilläsi pallo ja heitä se kokkoon.  Anna grillissä jo kerran hiiltyneelle makkaralle uusi nimi ja heitä se kokkoon. Kerää kasa käpyjä, viskaa ne liekkeihin ja huuda siitäs sait!

Eikä ihan kaikkea voi kokossa polttaa, ei edes mielikuvatasolla. Sanonnan mukaan totuus ei pala tulessakaan. Jotkut asiat on vain kestettävä, säilytettävä, hyväksyttävä ja raahattava mukana. Onneksi yöttömässä kesäyössä on paljon toivoa. Siinä on puhtautta, odotusta, lempeyttä, lämpöä ja lempeä. Jo pelkästään se riittää onnen vakuudeksi. Ja se, että voit käyttää ajatusta juhannuskokosta koko loppuvuoden. Mikä tai kuka sitten ärsyttääkin, voit aina sanoa: Työnnä se vaikka kokkoon.

Aukko meidän tarinassamme

Kantahämäläistä vetovoimaa ja sen puutetta mietittiin pari viikkoa sitten kokonaisen seminaarin verran. Jälkikirjoituksista kuulsi pettymys ja moite: mitään uutta ei kukaan keksinyt tälläkään kertaa. Että hyvin vedetty, mutta missä ratkaisut? Väki vähenee, mutta pidot eivät parane.

Vetovoimaa ei kasvateta keksinnöillä ja tempuilla. Muuttotappiota ei ratkaista eikä katkaista yhden päivän aikana. Se on jo ajatuksenakin absurdi, mutta kuvastaa hyvin seudullamme vallitsevaa mentaliteettia. Meillä odotetaan, että joku ratkaisee kaiken meidän puolesta. Sillä aikaa me voimme istua syrjässä ja arvostella.

Tarinan merkitystä korostetaan imagon rakentamisessa ja maineen hallinnassa. Jokaisella seutukunnalla, jokaisella kaupungilla ja jokaisella toimijalla pitäisi olla oma tarina, jonka avulla se erottuu muista ja jonka avulla se rakentaa ja vahvistaa omaa identiteettiään.

Meidän forssalaisten tarinaan on tullut aukko. Meillä on ollut hyvä tarina. Tarina ennakkoluulottomasta tehtailijasta ja hänen innovaatioistaan. Tarina yhtiöstä, joka tarjosi työtä, leipää, koulutusta, kulttuuria ja hoivaa. Kunnes yhtiön voima hiipui: se irtisanoi, supisti ja lopulta katosi. Ja forssalaiset jäivät tyhjän päälle miettimään, että mitä me nyt teemme.

Yhtiö oli paha, yhtiö oli hyvä, mutta ennen kaikkea se oli elämänantaja. Yhtiön perintönä meillä on hieno historia ja kaunis ympäristö, mutta myös luovuttajan mieli. Yhtiö ei opettanut meitä olemaan oma-aloitteisia tahi yritteliäitä. Sillä vieläkin me odotamme, että joku muu, joku taho jossakin, joku jolla on isot saappaat, tulisi ja pelastaisi meidät.

Meidän tarinassamme on aukko ja se pitäisi täyttää. Mutta me emme tarvitse ketään isosaappaista, me tarvitsemme yhteishenkeä, tahtoa ja kotiseuturakkautta. Me emme tarvitse myöskään yhtään tyhjänlouskuttajaa, ei ainutta mustamaalaajaa. Me emme tarvitse politikointia, jonka ainoa tavoite on politikointi. Me tarvitsemme meidän tarinamme.

Ja kuinka upealta se tuleekaan kuulostamaan. Tarina ennakkoluulottomasta tehtailijasta ja edistyksellisestä tehdasyhdyskunnasta, joka vaikeuksien kautta löysi uudelleen oman tärkeän roolinsa tässä maassa, tässä maailmassa. Tarinaa tullaan kertomaan kaikkialla, siitä opitaan ja sitä rakastetaan. Se on niin hyvä, että kuulijat tuntevat elävänsä siinä mukana ja loppua kohden ihot nousevat kananlihalle.

Korttipakka ei anna minullekaan toimintaohjeita, mutta lupaan tehdä osaltani kaiken mahdollisen sen eteen, että tämä tarina on vielä joskus tosi.

Ja taas pian on aamu

Aamu. Se tulee aina päivän, illan ja yön jälkeen. Siis jos olemme onnekkaita. Joskus se tulee aivan liian nopeasti, joskus huomaamatta. Joskus tuntuu, että se ei tule koskaan. Joskus aamu sekoittuu yöhön ja silloin se ei yleensä ole hyvä eikä toivorikas huomen.

Minä en ole koskaan ollut sädehtivä aamuihminen. Lapsena tein aamujen pitkittämisestä taidetta. Äidin herättäessä, nostin pääni ylös ja laskin sen heti takaisin tyynyyn, kun äiti oli kadonnut ovensuusta. Tätä performanssia kesti aina siihen asti, kunnes olin jo melkein myöhästynyt koulusta. Onnistuin muutaman kerran nukahtamaan uudelleen jopa vessanpöntölle aamupissaa odottaessa. Ja puhua minulle ei saanut, ei aamulla, ei juuri herätessä, ei ollenkaan. Mitään tärkeää ainakaan ei aamuisin saanut puhua, ei mitään, mikä minun pitäisi muistaa tai pahempaa – tehdä.

En siis vieläkään koe olevani aamuihminen, mutta olen oppinut tulemaan sen kanssa toimeen. Olen myös tehnyt paljon työtä sen eteen, että aamut olisivat edes jotenkin siedettäviä. Äidiksi tullessani minun oli pakko alkaa puhua aamuisin (tiuskiminen ei ole puhumista), alkaa hymyillä, alkaa sopia, alkaa antaa ohjeita. Niinpä herään paljon aikaisemmin kuin muut talossa, keitän ison kupillisen kahvia ja luen sanomalehtiä, pitkään. Kun olen rauhassa saanut herätä ja kerätä voimia, olen paljon parempi aamuihminen ja valmis pitämään uuden päivän toivon kipinää yllä myös lapsissa. Sillä he ovat tulleet äitiinsä, eivät ole ollenkaan aamuihmisiä.

Aamuihmisen osa ei ole helppo. Ei edes sellaisen aamuihmisen, joka oppinut kovalla työllä ja puhtaasti harjoittelemalla aamuihmiseksi. Eikä se auta, että tunnistaa vastassa olevat aamumörkit ja näkee niissä itsensä. Aamuihmisen tehtävänä kun on pitää yllä yltiöpäistä positiivisuutta, energiaa ja hymyä, vaikka vastalahjaksi saa vain mulkauksia, ärähdyksiä, kitinää ja vitinää. Aamuihmisen tehtävänä on, ei enempää eikä vähempää kuin päivän pelastaminen aamujen pahoilta hengiltä, yön rippeiltä ja väsymyksen mainingeilta.

Siksi, ymmärrät varmaan, olen alkanut yhä enemmän ja enemmän haluta luovuttaa ja olla mörkki toisten mörkkien joukossa. Ei mikään ole uuvuttavampaa kuin valaa uskoa vuoroin itseensä ja vuoroin toisiin, yrittää hymyillä mulkaisut sängyn alle ja muuttaa äreät huudot lintujen lauluksi. Mutta sitten kun yön – oli se sitten pitkä, lyhyt tai sekoittunut seuraavaan päivään – jälkeen koittaa aamu ja ymmärrät olevasi elossa ja omistavasi taas kokonaisen päivän uutta elämää, ei ole muuta mahdollisuutta kuin napsauttaa kahvinkeitin päälle, juosta postilaatikolle, avata ja sulkea jääkaapin ovi mahdollisimman hiljaa niin, että ovihyllyissä olevat hillo- ja oliivipurkit eivät kilise toisiaan vasten. Sillä taas pian on aamu.

Särkyneitä lauluja

Istuimme iltana yhtenä Turkka Malin kanssa samassa pöydässä paikallisessa krouvissa (kuka tietää miten sinne jouduin) ja puhuimme rakkaudesta ja särkyneistä sydämistä. Mistä muustakaan olisimme puhuneet, toinen meistä kun on kirjoittanut aiheesta tuhansia lauluja, ja toinen meistä nyt vain tunsi aiheen jotenkin omakseen.  Ja taustalla soi taukoamatta särkyneitä lauluja täydestä rinnasta.

Rakkaudesta ja särkyneistä sydämistä pääsimme tekstien tulkintaan. Siihen, kuinka jokainen meistä tulkitsee laulut, runot ja riimit aina oman sydämensä ja kokemuksensa kautta. Ja siitä, kuinka juuri siinä on jokaisen laulun hienous. Siksi olen yleensä kovasti ärsyyntynyt, kun tekstien tekijöiltä itseltään tivataan merkitystä yhteen liitetyille sanoille. Olin kovasti ärsyyntynyt jo opiskeluaikoina, kun minulle väkisin tyrkytettiin elämänkerrallista näkökulmaa kaunokirjallisten teosten tulkintaan. Miksi minä en saanut tulkita Juhani Ahon Papin rouvaa 24-vuotiaan juuri naineen rouvan kokemuksella?

Joskus kirjoittaja kuitenkin tuntee itsensä tuhannesti väärinymmärretyksi. Joskus kaikki ne hienot rivien välissä olevat sävyt ja hennot käännökset jäävät huomaamatta. Joskus tulkitsijalla on niin vahva ja kapea näkökulma, että on turha edes yrittää selittää. Niin kuin vitsi, joka ei mene kuulijalle perille. Se muuttuu tyhmäksi, tylsäksi ja moukkamaiseksi juuri siinä hetkessä, kun sille tekee sanallisen ruumiinavauksen. Mutta sekin tekstintekijän on hyväksyttävä. Sillä juuri sillä hetkellä kun mustista kirjaimista muodostuu sanoja ja sanoista lauseita – ja kun ne lauseet painetaan paperille tai ne julkaistaan kaikille avoimessa verkossa – juuri sillä hetkellä niistä tulee kaikkien omaisuutta.  Ja jokainen voi tulkita niitä juuri niin kuin pystyy ja haluaa.

Turkka Mali tuskaili, että välillä hän ei jaksa kuulla ihmisten kertovan hänelle hänen omista lauluistaan. Vakuutin sen olevan taiteilijan elämässä ehkä kuitenkin se pienin tuska. Pahempi olisi laulu, josta kukaan ei ole kuullutkaan. Sellainen laulu, joka ei ole saanut kenenkään sydäntä läpättämään, ei ole saanut ketään itkemään, eikä ketään hymyilemään, ei ketään pyörimään sen tahdissa ympäri tanssilattiaa. Jos minä olisin taiteilija, haluaisin olla juuri sellainen, joka saa tuntemaan.

Mutta koska olin meistä kahdesta pöydässä istuvasta se, joka vain tunsi aiheen jotenkin omakseen, en osaa kirjoittaa laulua särkyneestä sydämestä. Mutta osaan yhdistää ja tulkita. Osaan irrottaa ja tehdä uusia merkityksiä. Ja siitä tulee minun oma lauluni.

Täällä Pohjantähden alla,
murheita on laulajalla

Joten
Älä usko lauluihin,
ne tekee susta haaveilijan

Niin miksi, oi miksi
Vanha, vanha sydämeni,
miksi mulle laulat?

Peukut somelle

Paikallinen kuntayhtymä kertoi menneensä Facebookiin. Luonnollisesti se poiki reilusti kantaa ottavia kirjoituksia tekstiviestipalstalla. Eikä niissä kirjoituksissa onniteltu FSHKY:tä hyvästä viestinnästä. Niissä kehotettiin kuntayhtymän virallisia Facebook-päivittäjiä keskittymään oikeisiin töihin.

Mitä sitten mahtaa olla se oikea työ, johon pitäisi Facebookin sijasta keskittyä? Onko niin, että yhtymäjohtajan ja muiden virkaa tekevien työnkuvaan ei kuulu viestintä? Eikö heidän tehtävänään ole kertoa kuntayhtymän asiakkaille palveluista ja ajankohtaisista asioista? Eikö ole hyvä asia, että kuntayhtymän uutiset löytyvät sieltä, missä he tavoittavat suuren osan ihmisiä päivittäin?

Olen pitänyt lukuisia viestintäkoulutuksia. Olen kouluttanut johtajia, asiantuntijoita, yrittäjiä ja opiskelijoita. Joka kerta näissä koulutuksissa törmään ihmisiin, jotka väheksyvät sosiaalista mediaa viestintäkanavana ja leimaavat sen humpuukiksi. Heille minulla on aina valmis vastaus: niin leimattiin humpuukiksi ja paholaisen työksi aikanaan myös radio ja televisio. Mutta kuinka moni tämän päivän asiantuntijoista ja johtajista sanoo, ettei koskaan katso televisiota eikä kuuntele radiota. Tai että ei koskaan, ei missään nimessä, lue sanomalehtiä? Kuinka moni johtajista haluaa, että heidän mediatiedotetta ei julkaista televisiouutisissa tai paikallislehdessä?

Facebookissa, niin kuin muissakin sosiaalisen median kanavissa, on paljon roskaa, tyhmyyttä ja turhuutta. Mutta niin on myös aitoja tunteita, elämyksiä ja tietoa. Aivan kuten kaikissa medioissa. En tunne ketään, joka katsoisi televisiosta kaikki sieltä tulevat ohjelmat. Kukaan tietääkseni ei ole kieltäytynyt katsomasta kympin uutisia sen takia, että sitä ennen tulee toiselta kanavalta Temptation Island. Harva jaksaa lukea lehdestä kaikki jutut. Jotkut lukevat vain sarjakuvat, toiset ehkä joitakin hyviä kolumneja.

Hyvät ihmiset, someskeptikot ja tekstiviestivaikuttajat! Facebookissa viestiminen ei tarkoita, että siellä roikutaan koko työpäivä läpeensä. Facebookissa viestiminen ja Facebookissa oleminen ei tarkoita, että joutuisi tykkäämään siitä, mitä naapurin rouva on syönyt aamupalaksi tai jakamaan miltä tuntuu, kun vatsa ei toimi. Jokainen voi olla sellainen Facebook-käyttäjä kuin itse haluaa. Olennaista on kuitenkin se, että Facebook on tärkeä viestintäkanava, sillä siellä on 40 prosenttia yli 13-vuotiaista suomalaisista.

Niinpä onnittelen FSHKY:tä hyvästä päätöksestä siirtyä nykyaikaan ja sinne, missä varmasti tavoittaa ihmisiä. Onnittelut avoimesta viestinnästä – se on iso osa hyvää palvelua. Peukutan ja tykkään kanssa!

Elämää vai trivialpursuitia? (9.11.2016)

Miksi minun pitää opetella tällaista? Mitä minä teen tällaisella tiedolla? Mihin minä tätä ikinä tarvitsen? Muistan esittäneeni koko 13-vuotiaan voimistuvan egon uhmalla kysymykset ainakin biologian, kemian, fysiikan, matematiikan ja maantiedon opettajille. Voin opetella kyllä atomin osat, solun rakenteen ja yrittää opetella kolmannen asteen yhtälön kaavan.

Se oli tietenkin murrosikäisen uhmaa, mutta jotain totuutta kysymyksien taustalla taisi olla. Vaikka olen laajan yleissivistyksen vankka kannattaja ja uskon, että maailman näkeminen mahdollisimman monelta kantilta tuo ymmärrystä ja perspektiiviä, olen joutunut esittämään samoja uhmakkaita kysymyksiä uudelleen seuratessani tyttärieni koulunkäyntiä ja erityisesti kokeisiin lukemista. Miksi ihmeessä meidän opetuksemme perustuu edelleen yksityiskohtaiseen nippelitietoon? Missä ovat laajat kokonaisuudet, jäsentäminen, yhdistäminen, syy ja seuraus? Missä pohdinta, missä ajattelu?

Tieto on tänä päivänä kasvanut kiinni käteemme. Sen takia ei tarvita kalliita tietokirjasarjoja, eikä sen takia tarvitse tehdä matkaa lähimpään kirjastoon. Voin heti ja missä vain tarkistaa kuka oli Rooman toinen keisari ja minä armon vuonna Napoleon hyökkäsi Venäjälle. Siis jos minä tarvitsen sitä tietoa. En nyt vain ihan heti keksi, missä niitä tarvitsisin. Ehkä jouluaterian jälkeen pelattavassa perinteisessä Trivial Pursuit -pelissä tai jos aion hakea Haluatko miljonääriksi -kilpailuun. Ehkä ja jos.

Kun minä olin se näppylänaamainen viisastelija, koulukirjan ainoat kilpailijat olivat kaverit, romaani ja iltakuuden ja -kahdeksan väliin sijoittuvat mainostelevision ohjelmat. Nyt koululaisia on onnistuttava motivoimaan opiskeluun virtuaalielämäpelien, Netflix-sarjojen, Youtube-videoiden ja Whats App -ryhmien keskeltä. Onnistuuko se markka-aikaisella historian oppikirjalla? Onnistuuko se perinteisellä pänttää ja päde -metodilla?

Olen enemmän kuin kerran yrittänyt luoda kokonaisuuksia ja tiivistää oppikirjojen asioita lapsille, jotka puistelevat epätoivoisesti päätään. Kerran laskin, että yhdessä aukeaman kappaleessa oli 18 vierasperäistä nimeä ja 15 vuosilukua. Ainuttakaan punaista lankaa en löytänyt. Odotan uudelta opetussuunnitelmalta paljon. Odotan, että lapset oppivat asioita oikeasti elämää varten, ei Trivial Pursuit -peliä varten. Odotan, että heistä tulee ajattelevia ja laajakatseisia kansalaisia ja osallistujia, ei turhan ärsyttäviä besserwisser-knoppailijoita. Senkin uhalla, että joudumme kilpailemaan suvun Trivial Pursuit -mestaruuden tittelistä isäni kanssa kahdestaan maailman loppuun saakka.

Juoksemisen juju (17.8.2016)

Mihin sinä treenaat? Mikä on seuraava tavoite? Olen kuullut nämä kysymykset tänä kesänä useasti. Kysymykset ovat täysin oikeutettuja ja ymmärrettäviä, olenhan postannut sosiaalisen median täyteen urheiluaiheisia kuvia. Lomasta suurimman osan kulutin pyörän selässä tai metsäpoluilla. Väistämättäkin toiselle tulee mieleen, että jotain tuolla on mielessä. Eihän kukaan nyt muuten vaan huhki hiki päässä.

Elämässä on hyvä olla tavoitteita. Myös urheilussa on hyvä olla tavoitteita. Minä löysin juoksun uudelleen pitkän tauon jälkeen, kun päätin, että nyt on aika juosta elämäni ensimmäinen maraton. Ja kuinka mahtava fiilis olikaan, kun 42 kilometrin jälkeen ylitin maaliviivan ja ymmärsin saavuttaneeni tavoitteeni. Sitä on vaikea sanoin kuvata. Sitten tuli seuraava maraton ja seuraava maraton, kunnes tuli tunne, että eihän tässä ole oikeastaan mitään järkeä. Mitä järkeä on juosta tylsällä asfaltilla 42 kilometriä – siis 42 melko tuskaista kilometriä?  Näillä kilometreillä hyväksyy mieluusti rajallisuutensa ja ymmärtää, että uusia aikaennätyksiä on turha lähteä hakemaan. Missä siis on tavoite? Missä onnistuminen?

Siksi olen tänä kesä sännännyt metsäpoluille juoksemaan aina kuin se on ollut mahdollista. Sen sijaan, että juoksisin osallistuakseni kilpailuun ja suorittaakseni jotain, juoksen, koska minulle tulee siitä hyvä olo. Etsin mielelläni uusia polkuja ja uusia reittejä. Nautin luonnon kauneudesta, monimuotoisuudesta ja rauhasta. Nautin jokaisesta mutkasta, noususta ja laskusta. Hämmästyn jokaisella kerralla, miten tunnelma ja ympäristö reitin varrella vaihtuvat lukemattomia kertoja: satumetsästä rämeikköön, kalliosta suohon, harjulta tasamaalle.

Olen oppinut nauttimaan juoksemisesta uudella tavalla. Juoksuohjelmien noudattaminen ja tavoitteellinen treenaaminen oli toki sekin palkitsevaa, nyt kuitenkin saan tyydytystä siitä, mitä juokseminen kokonaisena tapahtumana minulle antaa. Se ei ole suoritus vaan kokemus. Mutta hurmoksellakin on olettavasti hintansa. Poluilla vietetyt tunnit ovat tehneet minusta hitaan. Eli kun syksy koittaa, illat lyhenevät ja lenkkipolut kapenevat, on juoksemisesta tehtävä monipuolisempaa. Muuten ensi kesän poluilla marjanpoimijat vipeltävät ohi.

Mikä siis on se juoksemisen juju? Mikä saa minut solmimaan lenkkarin nauhat uudelleen ja uudelleen, astumaan ulos ovesta säällä kuin säällä kuluttamaan kilometrejä? No ehkä juuri se, että juokseminen on vähän kuin elämä itsessään. Joskus tunnet jalkojesi suorastaan lentävän, joskus tunnet juoksevasi tervassa. Tulee aikoja, jolloin tunnet kehittyväsi ja voimistuvasi, tulee aikoja jolloin juokset pitkiä matkoja hyvällä perusvireellä ja tulee aikoja jolloin fiilis katoaa ja tunnet itsesi lenkkarin pohjaan juuttuneeksi mutakokkareeksi. Mutta juoksemaan on päästävä. Minulle se on tapa elää, niin myötä- kuin vastamäessä.

Barrikadeille ukkoontumista vastaan

Minun ohimoitani tykyttää ja ylävatsassa korpeaa. Törmään tähän asiaan aivan joka ikinen kerta, kun puheeksi tulee yhteiskunnallinen päätöksenteko. Kysymys on nyrjähtäneestä ikärakenteesta ja erityisesti nyrjähtäneestä ikärakenteesta päätöksenteossa. Ja sen seurauksena kaikki päätöksenteko tuntuu aivan järjettömältä, siis nyrjähtäneeltä sekin.

Ongelman ydin on tässä: Suomessa syntyi viime vuonna ennätysvähän lapsia. Syntyvyys on itse asiassa laskenut koko ajan vuosi vuoden jälkeen. Samaan aikaan ennätyksiä tehtaillaan väestön ikääntymisessä, sillä yli 65-vuotiaiden määrä väestössä kasvaa koko ajan. Ja koska lapsia syntyy koko ajan vain vähemmän, väestö ikääntyy ikääntymistään.

Nämä ovat tosiasioita, jotka ovat varmasti jokaisen meidän tiedossa. Mutta ongelmana sitä pidetään lähinnä vain silloin, kun puhutaan julkisista palveluista, eläkerahojen riittävyydestä tai tulevaisuudessa muhivasta mahdollisesta työvoimapulasta. Suurin ongelma mielestäni lienee kuitenkin siinä, että tämä alati kasvava ikäryhmä tekee meidän päätöksemme. He päättävät miltä tulevaisuutemme näyttää ja mihin suuntaan meidän pitäisi mennä.

Meitä johtaa parhaillaan siis huru-ukkojen armeija (pidätän oikeuden tulkita käsitettä seksistisesti). Kun Suomen itsenäisyyden alkuvuosina puhuttiin Suomi-neidosta (pidätän jälleen oikeuden tulkita käsitettä seksistisesti) – verevästä ja norjasta pellavatukasta, joka viikate kädessään ahkeroi onnellinen hymy huulillaan, nyt voidaan metaforana tosiaankin käyttää huru-ukkoa. Sellaista vanhaa ruumiiltaan, mutta vähän vielä vanhempaa ajatuksiltaan. Sellaista vanhaa ukkoa, joka on ottanut jo vuosikymmeniä sitten tutun ja turvallisen paikkansa tuvan nurkasta ja siellä olla kököttää yksinänsä, sitä samaa piippua poltelleen, samoja askareita päivästä toiseen tehden, jupisten ja välillä vallattomia lapsia pahasti mulkoillen.

Ja mistäkö sen huomaa, jos ei siitä, että päätöksentekijät ovat keski-iältään reippaasti keski-iän ohittaneita? Meillä tehtävät päätökset ovat yhtä huuruisia kuin huru-ukoilta sopii odottaakin. Sillä eivät huru-ukot katso tulevaisuuteen, he katsovat menneisyyteen. Huru-ukot eivät usko faktoja, he uskovat uskomuksia. Huru-ukkojen maassa haikaillaan vanhoja ja juututaan menneisyyteen. Huru-ukot tartuttavat mentaliteettinsa myös korkeaotsaisiin ja kirkassilmäisiin nuoriin ja tekee heistä vanhana syntyneitä.

Vallanvaihtoon tarvitaan vallankumous. Pitää huutaa ”Pois alta ukkovalta!” Pitää nostaa barrikadeille ajattelevia, uudistavia, ymmärtäviä ja tiukkoihin päätöksiin kykeneviä uusia tekijöitä. Fasistit ja rasistit älkööt kuitenkaan vaivautuko. Olemmehan sivistyneitä, emme raakalaisia. Eläköön tulevaisuus!

Äidintuoksuinen pulla

Viimeiset kymmenen vuotta olen syönyt kaikki banaanini mustina. Sellaisina täysin ylikypsinä, joita kaikkien muiden suut ja sormet ovat karsastaneet jo monta päivää. Oikeasti minä pidän kuitenkin raaemmista banaaneista, lähes vihreistä. Juhlissa en ole vuosikausiin saanut päättää mitä herkkuja ottaisin. Saan syödä ne kaakut ja baakkelssit, joita on runsaalla kädellä otettu, mutta jotka eivät sitten ole kuitenkaan olleet ottajan suun mukaisia. Ruokani saan sentään taas syödä lämpimänä, aamupuuroa lukuun ottamatta. Ravintolassa tosin harvemmin saan syödä yksin omaa annostani. Saan syödä sen, mitä muiden lautasilta jää sen jälkeen, kun minun selkeästi muita herkullisempi pihvini on mennyt parempiin suihin.

Tie äitiyden ytimeen kulkee vatsan kautta. Äitinä oleminen on ruokkimista ja uhrautumista, äidit ovat tunteellisia jätemyllyjä ja antaumuksellisia kestävän kehityksen toteuttajia, kierrättäjiä ja kompostoijia. Äidit eivät heitä hukkaan ruokaa, he syövät jopa lasten lautasilta ylijääneet kylmät, pilkotut ja ketsupissa lilluvat kananugetit. Ja voi kuinka paljon äidit murehtivat lastensa syömistä. Kuinka paljon aikaa äidit laittavat sille, että lapsi söisi hyvin ja kohtuudella juuri silloin kun on ruoka-aika. Lapset kun pääsääntöisesti syövät joko liian vähän tai liian paljon. Liian paljon sokeria ja roskaa, liian vähän porkkanoita.

Ruuan tuputtaminen ja maanittelu alkaa ensimmäisen soseen maistamisesta ja ainakin meillä se jatkuu edelleen. Aamut ovat yhtä taivuttelua ja houkuttelua. On yllättävää, että murot, puuro, leipä, banaani tai jogurtti ovat lähes joka aamu ”ei mitään”. Lapsi ei syö aamupalaa, koska kotona ei ole mitään ruokaa. Ei ainakaan mitään, mitä tekisi mieli. Ja äiti näkee mielessään kalpeakasvoisen lapsen, joka nuokkuu pulpetissaan ilman ravintoa ja ilman energiaa. Ja äiti miettii, mitä opettaja mahtaa miettiä. Että eikö tuo raukka ole taaskaan saanut aamiaista. Eivätkö ne siellä lapsen kotona tiedä, että aamupala on päivän tärkein ateria.

Ymmärrän, että äidin huoli lapsen syömisestä ei lopu koskaan. Yli 70-vuotias äitini on edelleen huolissaan minun yli 40-vuotiaan riittävästä ruuan saannista. Pikaisellakin käynnillä äidin luona on syötävä jotain. Ja voi sitä ihmetyksen määrää, kun seitsemän luetellun vaihtoehdon jälkeenkään lapsi ei halua mitään. Ei lounaalta jäänyttä kalaa, ei pullaa, ei korppua, ei mehua. ”Etkös edes teetä?” Lapsen täytyy olla sairas tai jollain humpuukidieetillä. Ja äiti jatkaa tuputtamista, sillä äiti on äiti. Vaikka voissa paistaisi.

Aukko meidän tarinassamme

Kantahämäläistä vetovoimaa ja sen puutetta mietittiin pari viikkoa sitten kokonaisen seminaarin verran. Jälkikirjoituksista kuulsi pettymys ja moite: mitään uutta ei kukaan keksinyt tälläkään kertaa. Että hyvin vedetty, mutta missä ratkaisut? Väki vähenee, mutta pidot eivät parane.

Vetovoimaa ei kasvateta keksinnöillä ja tempuilla. Muuttotappiota ei ratkaista eikä katkaista yhden päivän aikana. Se on jo ajatuksenakin absurdi, mutta kuvastaa hyvin seudullamme vallitsevaa mentaliteettia. Meillä odotetaan, että joku ratkaisee kaiken meidän puolesta. Sillä aikaa me voimme istua syrjässä ja arvostella.

Tarinan merkitystä korostetaan imagon rakentamisessa ja maineen hallinnassa. Jokaisella seutukunnalla, jokaisella kaupungilla ja jokaisella toimijalla pitäisi olla oma tarina, jonka avulla se erottuu muista ja jonka avulla se rakentaa ja vahvistaa omaa identiteettiään.

Meidän forssalaisten tarinaan on tullut aukko. Meillä on ollut hyvä tarina. Tarina ennakkoluulottomasta tehtailijasta ja hänen innovaatioistaan. Tarina yhtiöstä, joka tarjosi työtä, leipää, koulutusta, kulttuuria ja hoivaa. Kunnes yhtiön voima hiipui: se irtisanoi, supisti ja lopulta katosi. Ja forssalaiset jäivät tyhjän päälle miettimään, että mitä me nyt teemme.

Yhtiö oli paha, yhtiö oli hyvä, mutta ennen kaikkea se oli elämänantaja. Yhtiön perintönä meillä on hieno historia ja kaunis ympäristö, mutta myös luovuttajan mieli. Yhtiö ei opettanut meitä olemaan oma-aloitteisia tahi yritteliäitä. Sillä vieläkin me odotamme, että joku muu, joku taho jossakin, joku jolla on isot saappaat, tulisi ja pelastaisi meidät.

Meidän tarinassamme on aukko ja se pitäisi täyttää. Mutta me emme tarvitse ketään isosaappaista, me tarvitsemme yhteishenkeä, tahtoa ja kotiseuturakkautta. Me emme tarvitse myöskään yhtään tyhjänlouskuttajaa, ei ainutta mustamaalaajaa. Me emme tarvitse politikointia, jonka ainoa tavoite on politikointi. Me tarvitsemme meidän tarinamme.

Ja kuinka upealta se tuleekaan kuulostamaan. Tarina ennakkoluulottomasta tehtailijasta ja edistyksellisestä tehdasyhdyskunnasta, joka vaikeuksien kautta löysi uudelleen oman tärkeän roolinsa tässä maassa, tässä maailmassa. Tarinaa tullaan kertomaan kaikkialla, siitä opitaan ja sitä rakastetaan. Se on niin hyvä, että kuulijat tuntevat elävänsä siinä mukana ja loppua kohden ihot nousevat kananlihalle.

Korttipakka ei anna minullekaan toimintaohjeita, mutta lupaan tehdä osaltani kaiken mahdollisen sen eteen, että tämä tarina on vielä joskus tosi.

2015 Kolumnit

Naisen ja miehen välisestä sanojen vaihdosta

Mistä on pienet tytöt tehty? Sokerista, kukkasista ja kanelista. Mistä on pienet pojat tehty? Etanoista, sammakoista, koiran häntätupsukoista. Mistä on tytön tekstiviestit tehty? Monista sanoista, lauseista, ajatuksista, huudahduksista, innostuksesta, jännityksestä, tunnustuksista ja hymiöistä. Mistä on pojan tekstiviestit tehty? Oosta ja koosta. Siitä on pojan tekstiviestit tehty.

Sanotaan, että miehet ovat Marssista ja naiset Venuksesta.  Jotenkin samansuuntaiseen johtopäätökseen tulin selatessani puhelimesta minun ja mieheni tekstiviestikeskustelua parin vuoden ajalta. Analyysin tekeminen oli helppoa, sillä nykypuhelimet todellakin tallentavat koko historian. Määrällinen erittely kertoi, että minun tekstiviestini olivat keskimäärin 320 merkkiä. Miehen tekstiviestit keskimäärin ja tasan tarkkaan kaksi merkkiä.

Minun viesteissäni oli seikkaperäisiä kuvauksia esimerkiksi arki-illan ohjelmasta, kuka menee minnekin ja milloin, kenen on haettava mitä ja muistettava tätä. Miehen vastaus on OK. Riidan jälkeen olen kuvaillut tunteitani ja ajatuksiani rivitolkulla, yrittänyt selittää ja ehkä olen pyytänyt anteeksikin. Miehen vastaus viestiin on OK. Kysymykseen ”Menenkö kauppaan vai menetkö sinä?” olen saanut vastaukseksi OK.

Ehkä siksi ja juuri siksi olin aivan ekstaasissa, kun luin pari kesää sitten Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä kirjeitä, jotka avioeroa hakeva 51-vuotias Gustaf Mannerheim lähetti nuorelle Kitty Linderille, naiselle jonka suhteen hänellä oli vakavia aikomuksia. Kuinka kauniisti, koristeellisin ja kohteliain lausein mies osaakaan kirjoittaa naiselle? Kuinka hän osaa kuvailla tunteitaan, ajatuksiaan, pelkojaan ja toiveitaan. Ja kuinka jokainen kirje päättyy sanoihin: ”Jääkää hyvästi, käsiänne suudellen ja teitä suuresti rakastaen.”

En tiedä olisiko kirjeenvaihto 1900-luvun alkupuolella ollut koruttomampaa ja yksioikoisempaa, jos heillä olisi ollut käytössään älypuhelimet ja tekstiviestit. Olisiko Kitty kirjoittanut ”Jos et kohta saa sitä avioeroa, niin minä saan tarpeekseni” ja olisiko Mannerheim vastannut siihen että ”OK”. Ehkä Kitty olisi vielä vastannut kerran surullisella hymiöllä, sellaisella, jonka silmistä valuu pitkät kyyneleet.

Mutta siinä, missä Mannerheim joutuu elämään epätietoisuudessa ja odotuksen tuskassa, nykytekniikan etuna on ääretön nopeus.  Kun Mannerheim joutui odottamaan kärsien viestiä rakastetultaan viikkoja, nykyajan odottava ihminen hermostuu jo kahdessa ja puolessa minuutissa, jos vastausta viestiin ei tule. OK on tapa kertoa, että olen lukenut viestisi ja ehkä myös noteeraan sen jollain muotoa. Sekin on siis tyhjää parempi. Vaikka olisihan se huikeaa, jos OK:n perässä olisi vielä ”Syleilen kahta pientä kättänne.”

Kaikki munat samassa bussissa

Ensikosketukseni bussiryhmämatkailuun tapahtui 1990-luvun alussa, jolloin Neuvostoliitto oli juuri hajonnut ja Viro itsenäistynyt. Silloin kaikki tekivät edullisia ostosmatkoja Mustamäen torille, jossa tosin ei ollut juuri muuta ostettavaa kuin kristallia, lasihedelmiä, pöytäliinoja ja villapaitoja. Joka tapauksessa sinnehän oli päästävä ja helpoin tapa oli hypätä kello neljä aamulla torilta lähtevään valmismatkabussiin.

Ensikosketus oli jäädä viimeiseksi. En silloin hädin tuskin kaksikymppisenä ymmärtänyt, että matkan perimmäinen tarkoitus on olla vahvassa humalassa alusta loppuun asti. Neljältä aamulla matkaan lähtenyt bussiporukka oli siis todella hyvässä jurrissa laivaan päästäessä. Noin kahdeksan aikaan aamulla laivan tanssisalongissa taivuteltiin tangoa pylly pitkällä ja lompakko pyllyn taskusta puoliksi ulkona roikkuen. Siitäkin huolimatta, että bussikuski oli koko alkumatkan varotellut taskuvarkaista ja kehottanut pitämään lompsat piilossa.

Känärit oli kuitenkin vain yksi pieni hämmästyksen aihe. Suurempi oli suomalaisturistien vallaton villiintyminen vieraalla maaperällä. Sain todistaa, miten Someron metsäisen taipaleen takaa bussiin nousseet kaksi hiljaista pariskuntaa teki sujuvasti vaihdon läpsystä Viru-hotellin pihalla. Rento, lähes keskieurooppalainen tunnelma tai sitten kahdella hörpyllä nautittu pullo metsmaasikas-likööriä sai aikaan sen, että toinen uusiopariskunnista vaihtoi kiihkeitä kielisuudelmia toisella puolella bussia ja toinen vielä enemmän vaaka-asennossa toisella puolella bussia. En tiedä kuinka metsäläisiä (lue tyhmiä) nämä ihmiset olivat, mutta riitahan siitä syntyi kun bussi lähti valumaan eteenpäin ja nämä kaksi paria näkivät omat ja toistensa temput ihan livenä.

Loppumatkan miellyttävyyden voitte varmasti kuvitella. Tilanne rauhoittui hetkeksi vain kaksi kertaa, kun toinen naispuolisista metsäläisistä sammui ja kun toinen naispuolisista metsäläisistä kävi miinoittamassa bussin vessan ja sammui. Jälkimmäinen tilanne vaihtui siis helpotuksesta uudeksi katastrofiksi ja tyytymättömyyden aiheeksi kanssamatkustajien keskuudessa. Siis niiden osalta, jotka vielä olivat täydessä ymmärryksessä ja aistit herkkinä.

Niin kuin sanoin, ensimmäinen kerta meinasi jäädä viimeiseksi. Sittemmin, parikymmentä vuotta myöhemmin, olen uskaltanut kokeilla tätä matkustamisen muotoa uudelleen parikin kertaa. Jokin on siis muuttunut – minä, suomalaiset, suomalaiset turistit ylipäätänsä tai kokonainen matkustamisen kulttuuri. Tai sitten – joskus vain auttaa kummasti, että kaikki munat eivät ole samassa bussissa. Tai että bussissa ei ole pelkästään munia.

Mieli säässä, katse pilvissä, jalat lätäkössä

Tämä kesä on ollut surkea. Niin surkea, että haluaisin käyttää kahta tai kolmea voimasanaa tehostamaan lausetta. Kesä on ollut niin surkea, että positiivisen ajattelun aakkoset eivät enää auta. Aiheesta tarvittaisiin vähintään tieteelliset tutkintoon tähtäävät jatko-opinnot, jotta siitä olisi jotain apua. Kesä on ollut niin surkea, että kasvimaa on jähmettynyt toukokuiseen olotilaan. Kukat mätänevät purkkeihinsa, eivätkä tomaatit jaksa punastua. Pyykkikään ei kuiva, ei sisällä, saatikka ulkona. Jalat palelevat villasukissa ja pihakalusteiden pehmusteet kasvattavat hometta. Surkeaa on. Voimasana.

Nyt puhun tietenkin säästä. Tuosta kaikkeen vaikuttavasta epämääräisten tapahtumien ja ilmiöiden ketjusta, jonka ennusteista ei tänä kesänä ole ollut mitään iloa. Kuinka paljon merkitystä onkaan sillä mistä tulee ja kuinka kovaa, onko pilvistä, puolipilvistä tai melkein pilvistä. Mikä on ilmankosteus ja mikä on lämpötila. Ja sataako, vähän, paljon, rajusti vai koko ajan. Eli kun Kaukasukselta tuulee väärässä kulmassa, Siperiassa on harvinaisen laaja matalapainerintama ja eteläeurooppalaiset kuivuvat vuosisadan helteissä, niin suomalaiset nauttivat kesästä valuvan ruudun takana ja menettävät hiuksia.

Sää määrittää kesän ja loman kaiken tekemisen. Surkea kesä ja surkea lomasää takaavat surkean rentoutuksen. Aurinkoisella säällä lojutaan rannalla, veneillään, tehdään pitkiä pyöräretkiä ja ollaan hyvässä mielessä pihalla kuin ellun vapaat kanat. Surkea lomasää tarkoittaa rästiin jääneitä kotitöitä, sitä ikuista vaatehuoneen raivausta, kaappien pesemistä ja päivittäistä harkintaa ikkunoiden pesemisestä. Surkea lomasää tarkoittaa jokapäiväistä leipomista ja panostusta ruuanlaittoon ja ravintoloissa syömiseen. Surkea lomasää tarkoittaa siis stressiä, lihomista ja lihomisesta aiheutuvaa lisästressiä. Lisäksi surkea lomasää aiheuttaa myös alkoholisoitumista. Kuka nyt päivästä toiseen jaksaisi motivoitua sekaisesta vaatehuoneesta ilman pirskahtelevaa valkoviiniä ja kuplivaa kuohuviiniä.

Tämä kesä on todellakin ollut surkea. Mieli on jatkuvasti säässä ja siksi todella paljon myös maassa. Katse karkailee alituiseen taivaalle, näkyisikö tuossa kolmen kilometrin pilvipatjassa hento rako. Lenkkarit märkinä toivoo, että voisi seisoa huomattavasti suuremman lätäkön reunalla ja katsella sieltä selällään taivaalla lipuvia poutapilviä. Yritystä kuitenkin on saada asiat kääntymään toisinpäin. Yritystä on vielä saada pää pilviin ja jalat kuivalle maalle. Vaikka tuskin se minun yrittämisestä mitään auttaa, kun suuret ilmamassat päättävät toisin. Jäljelle jää voimasanat. Niillä me harvahiuksiset suomalaiset olemme ennenkin nousseet lätäköistä pilviin. Voimasana.

Pois mun tieltä!

Suomalainen autoilija ei osaa jakaa. Tai anteeksi ehdottomuuteni, kyllä suomalainen autoilija osaa jakaa. Hän osaa jakaa käsimerkkejä, huutoja, tööttäyksiä ja pakokaasua. Mutta tietä suomalainen autoilija ei osaa jakaa. Ei toisten autoilijoiden, traktoreiden, mopojen ja mopoautojen, pyörien tai rullasuksien kanssa. Suomalaiselle autoilijalle tie on häntä itseään varten, koko tie alusta loppuun ilman turhia jarrutuksia ja hidasteita. Ja kun suomalaisen autoilijan tielle tulee jokin hitaampi, suomalainen autoilija kokee oikeudekseen olla totaalinen ääliö.

Minä olen tutustunut uudella tavalla suomalaiseen autoilijaan maantiepyörän päältä. Kyllä, sellaisen inhottavan kapistuksen päältä, joka röyhkeästi käyttää autoilijan tietä niin taajamissa kuin kantateillä, seututeillä ja yhdysteilläkin. Joskus satunnaisesti jopa valtateillä. Ja mikä pahinta, välillä nämä paholaisen kulkupelit liikkuvat kahden, kolmen tai jopa kuuden ryhmissä.

Kokemukseni mukaan erityisen tunnistettava ja erityisen kärkkäästi käyttäytyvä suomalaisen autoilijan arkkityyppi kiteytyy mieheen ja hiaceen.  Tämä yhdistelmä käyttäytyy pyörän tiellä nähdessään samalla tavalla joka kerta. Pyöräilijää ohittaessaan mies ja hiace ensin tööttää torvea voimakkaasti saaden pyöräilijän pelästymään ja pyörän heilahtamaan, jonka jälkeen mies ja hiace tekee voimakaseleisen ohituksen kaasu pohjassa. Vaarallisen läheltä tietenkin. Ohi mennessä nyrkki vilahtaa sivuikkunassa. Lopuksi mies ja hiace päästää kunnon pölläyksen dieselkatkua ja toisen torven töräyksen.

Toinen suomalaisen autoilijan arkkityyppi on oman elämänsä maantiepoliisi, joka kokee suurta mielihyvää ojentaessaan huudoin ja keskisormimerkein ajoväylää ajavaa pyöräilijää siirtymään pyörätien puolelle. Oman elämänsä maantiepoliisi ei ymmärrä, että kapearenkaisella ja lukkopolkimilla varustelulla maantiepyörällä on sata kertaa vaarallisempaa ajaa huonokuntoisella kevyenliikenteenväylällä, joka on täynnä kuoppia, kupruja, lapsia, koiria narunvarressa ja ilman, rollaattoreita ja juoksijoita. Jos oman elämänsä maantiepoliisi tämän ymmärtäisi, hän ei aiheuttaisi turhaa vaaraa huutaessaan ikkunasta hävyttömyyksiä ja isättömiä neuvoja.

Hyvä suomalainen autoilija! Ajamasi auto painaa keskimäärin parituhatta kiloa. Ympärilläsi on metallia, muovia, lasia ja turvakaaria. Maantiepyörä painaa kymmenen kiloa. Pyöräilijän ympärillä ei ole mitään muuta kuin oma nahka ja pienet kaistaleet lycraa. On aivan selvää kumpi voittaa, jos matsia ja lähikontaktia lähdetään ottamaan. Olet ylivoimainen verrattuna minuun. Siksi ehdit perille vähemmälläkin kiireellä ja kiivastumisella. Ja nyt kun minä olen jakanut tämän sinun kanssasi, sinä hyvä suomalainen autoilija voit jakaa tiesi minun kanssani. Kiitos.

Ihmisestä on kysymys

Olen ollut viime viikkojen keskustelujen ajan hiljaa. Olen jutellut toki ystävien kanssa, olen avannut ajatuksiani tilanteissa, joissa asioista on puhuttu. Mutta pääosin olen ollut hiljaa, vailla julkista mielipidettä. En ole valinnut rintamaa, en leiriä, en ole arvostellut, en parjannut, en haukkunut, en kommentoinut, en osoittanut sormella ja ivannut.

Uskon, että suurin osa ihmisistä kuuluu kanssani samaan ryhmään. Ja samaan aikaan muutamat yksilöt pitävät yllä julkista mielipidettä. Ne jotka osaavat huutaa kovimmin. Ne jotka uskaltavat räksyttää, louskuttaa ja rääkyä.

Ja siltä se mielestäni näyttääkin – eläimelliseltä, päättömältä, ajatuksettomalta räyhäämiseltä. Ihmettelen, mistä kumpuaa se valtava viha ja sydämettömyys. Missä kohtaa toisen ihmisen elämästä on tullut arvokkaampi kuin toisen? Mikä oikeuttaa ajattelemaan, että ongelmat voidaan laittaa rinnakkain tai järjestykseen? Miksi joillakin on vain oikeuksia, mutta ei yhtään velvollisuuksia?

Näyttää pahasti siltä, että meidän maailmamme on muuttunut mustavalkoiseksi ja näköalattomaksi. Meidän maailmamme loppuu omalle kotiovelle, ymmärrys tyssää omaa napaan. Meistä on tullut yhden asian ajajia, pahimpia nepotisteja.

Totuus on kuitenkin se, että tämä meidän elämämme maailma muuttuu koko ajan kirjavammaksi, moniulotteisemmaksi, ennalta arvaamattomammaksi ja pelottavammaksi. Jos nyt me säikähdämme muutamasta sadasta tai muutamasta tuhannesta pakolaisesta, mikä on reaktio siinä vaiheessa, kun maahan on pyrkimässä miljoonia hädänalaisia? Jos nyt meille on tulossa ihmisiä pois sodan jaloista, muutaman kymmenen vuoden päästä syynä voi olla puhdas juomavesi.

Meidän kotimme, meidän kaupunkimme, meidän maamme. Meidän etuutemme, meidän hyvinvointimme, meidän oikeutemme. Ei niitä, ei meitä, ei mitään ole ilman muita. Mitään ei ole, jos emme osaa jakaa. Me emme voi elää keskellä kaupunkia ja valittaa melusta. Me emme voi pyytää apua ja olla itse auttamatta. Me emme voi pelata yksin peliä, johon tarvitaan kokonainen joukkue.

Eletään nyt ja tässä, mutta katsotaan pitkälle eteenpäin.  Ei maalailla piruja seinille, mutta ei piilouduta myöskään vaaleanpunaisten lasien taakse. Ollaan ihmisiä toinen toisillemme, pidetään ajatukset kirkkaina ja sydämet avoimina. Kysymys on nimittäin sinusta ja minusta. Kysymys on koko ihmisyydestä. Koko ihmiskunnasta. Kaikista meistä Inarista Timbuktuun. Kysymys on ihmisestä.

Päättömyyden ja päättämättömyyden päivät

”Nyt tarvitaan päätöksiä.” ”Nyt tarvitaan tekijöitä.” ”Nyt tarvitaan muutosta.” ”Tarvitaan tarvitaan, koska tarvitsijoita on paljon.” Sanotaan, että tulevat eduskuntavaalit ovat kilpailu lupauksista, jossa kukaan ei oikeastaan uskalla luvata yhtään mitään. Valtionvelka, työttömyys, yhteiskuntarakenne, ikärakenne ja kestämättömät kulurakenteet ovat niin rajuja, että harva tilanteen ymmärtävä uskaltaa luvata, että joku niistä oikeasti pienenisi. Siksi on helpompi luvata vain muutosta ilman todellista kohdetta. Siinä ei tule luvatuksi mitään, mitä ei voisi pitää. Muutos kun on tavalla tai toisella aina päällä.

Näillä muutosiskulauseilla kansanedustajaehdokkaiden tulisi vakuuttaa äänestäjät. Myös ne, jotka eivät osaa päättää ja ne jotka eivät voisi vähemmän välittää. Myös ne, jotka eivät oikeasti tee päätöstä, mutta ovat valmiita valittamaan seuraavat neljä vuotta huonoista päätöksistä. Ja myös ne pitäisi vakuuttaa, jotka ovat joskus olleet vakuuttuneita, tehneet päätöksiä, antaneet äänensä ja lopulta pettyneet siihen, että yhteisistä asioista päättäminen on loppujen lopuksi vain kissanhännän vetoa ja lapsellista nahistelua ja sormella osoittelua. Minä kuulun tähän viimeisen ryhmään.

Jos olen rehellinen – ja niin aion olla – olen todella todella pettynyt demokratiaan ja maallikkopäättäjien kykyyn tehdä oikeita päätöksiä. Tiedän ja ymmärrän, että päätettävät asiat ovat vuonna 2015 vaikeita. Maallikkopäättäjien pitäisi koulutus- ja työtaustastaan huolimatta pystyä visiomaan, miltä näyttävät palvelut parikymmen vuoden päästä. Heidän pitäisi ymmärtää digitalisaation voima, asia, jota eivät edes isojen yritysten isopalkkaiset johtajat ymmärrä. Heidän pitäisi nähdä, minne syntyvät tulevaisuuden työpaikat ja osoittaa kaikki tuki sinne. Mutta enemmän kuin mitään, heidän pitäisi ymmärtää, että yhteinen etu, seudun etu, maan etu ja koko kansan etu, ei ole välttämättä heidän etunsa. Siis kun asiaa katsotaan napaperspektiivin ulkopuolelta.

Kun uusi ihminen palkataan työsuhteeseen, sitä ei tehdä ansioluettelon ja työhakemuksen perusteella. Mitä vaikuttavampi tehtävä, sitä enemmän perehdytään sosiaalisiin ja psyykkisiin ominaisuuksiin. Onko hakija yhteistyökykyinen, pystyykö hän tekemään paineen alla päätöksiä, kuunteleeko hän muita vai kuunteleeko jopa liikaa. Osaako hakija nähdä suuren kuvan, osaako hän visioida ja kulkea määrätietoisesti sitä kohti? Oletko sinä valmis palkkaamaan edustajan itsellesi vain sen perusteella, että hän osaa toistaa kuluneita lauseita muutoksesta, noususta, talkoista ja korjaavista liikkeistä?

Pian pitäisi päättää. Pitää päättää jatkuuko päättömyys vai onko todellinen muutos oikeasti mahdollista. Päättämättömyyteen ei kuitenkaan ole kenellekään varaa. Muutaman viikon päästä voimme onnitella itseämme joko hyvistä päätöksistä tai pudistella päätämme kuinka päätöntä kaikki onkaan. Siihen asti hyvää pääsiäistä.

Mukavan epämukavaa

Nyt mennään epämukavuusalueelle. Se ei ole mukavaa, joten voit tuntea olosi epämukavaksi. Voit joutua pinnistelemään, ajattelemaan, ehkä otsallesi tirahtaa tuskan pisara. Ja se vasta epämukavaa onkin.

Meidän ihmisten elämään on varkain hiipinyt sellainen tila ja paikka kuin epämukavuusalue. Se on trendikäs paikka, jossa kaikki huippu-urheilijat käyvät, kun he haluavat vakuuttaa todellakin tekevänsä töitä MM-kisapaikan eteen. Siellä piipahtavat kotiäidit fileeratessaan tarjouslohta. Sinne konsulttisparraajat ohjaavat yritysjohtajia, jotta heistä tulisi kaiken kaikkiaan vahvempia ihmisiä. Epämukavuusalueella lenkkeillään syysmyrskyn riepoessa pipoa, epämukavuusalueella istutaan kuudetta tuntia sukujuhlissa liian pienessä puvussa.

Epämukavuusalue on kaikkialla. Erityisesti se on siellä, missä peitellään osaamattomuutta, taitamattomuutta ja laiskuutta. Lapsi, joka tottunut siihen, että hänet kuljetetaan autolla aina joka paikkaan, ei halua mennä treeneihin pyörällä. Jos tälle lapselle puhuu kävellen kulkemisesta, hän alkaa kiljua. Aikuinen mies, jolla on mahdollisuus maata sohvalla kaikki illat, haluaa maata siinä jatkossakin. Ihminen, joka on tehnyt työssään samaa asiaa samalla tavalla kolmekymmentä vuotta, ei halua opetella tekemään asiaa toisin. Mukavuusalue on hyväksytty tapa ilmaista, että ei ole halua tehdä asioita toisin.

Epämukavuusalue kertoo paljon ja kaiken ajastamme. Ihmisiä täytyy oikeasti motivoida typerillä termeillä ja ilmaisuilla tekemään jotain, mitä heidän pitäisi tehdä luonnostaan tai ainakin velvollisuudestaan. Epämukavuusalueella ei ole mitään tekemistä viitsimisen ja välinpitämättömyyden kanssa. Epämukavuusalue ei ole selitys saamattomuudelle ja visioiden puutteille. Epämukavuus on tahdon asia.

Ehkä epämukavuusalue keksittiin ujojen ja fobioista kärsivien tsemppaamiseksi. Mutta sen omi kokonainen kansa, jonka mielestä on ihan ok tehdä vain sellaista, joka mahtuu omalle mukavuusalueelle. Ehkä siksi suurin ihmetys valtakunnassa onkin se, että mitään ei tapahdu, mikään hyvä ei nouse ja suurimmaksi osaksi kaikki on vain laskussa.

Mistä siis löytyisi se elämäntaidon valmentaja, poliitikko, henkinen johtaja tai mielipidevaikuttaja, jolla olisi pokkaa lakkauttaa koko epämukavuusalue. Sellainen suorasanainen ja rehellinen nostattaja, joka sanoisi, että elämä on suurimmaksi osaksi täynnä paskahommia, mutta että vain ne tekemällä voi aina välillä pitää mukavaakin. Että ei hiki ole epämukavuutta vaan sellaista hyvää ahkeraa, työteliästä ja yritteliästä elämää. Välillä epämukavaa, mutta suurimmaksi osaksi sellaista mukiinmenevää elämää.

Vastaukseen kysymys

Olin maanantaina puhumassa Rytmin muutos Forssan seudulle -seminaarissa. Minulta oli pyydetty nuoren yrittäjän puheenvuoro positiivisessa hengessä. Ja sehän sopi – jos minua tituleerataan nuoreksi, puhun vaikka ydinfysiikkaa. (Tai ehken kuitenkaan.)

Mutta imarteluvaiheesta toivuttuani iski vaatimattomuus ja häpeä. Eihän minulla ole kerrottavana tarinaa, jossa autotallissa alkaneesta puuhastelusta syntyi miljoonabisnes. Minulla ei ole tarinaa menestyspelistä, joka tuotti parissa vuodessa satoja miljoonia. Minulla ei ole kerrottavana edes kolmannen sukupolven perinteisestä metallifirmasta, jota kolmaskaan sukupolvi ei ole onnistunut juomaan nurin.

Onneksi olen vain puoliksi menneiden vähättelevien arvojen lapsi. Sillä onhan minulla tarina kerrottavana.  Tarina siitä, miten nuoret ihmiset voivat työllistää itsensä ja muutaman muunkin. Tarina siitä, miten yrittäminen ja yrityksen pyörittäminen ei aina ole suuri menestystarina – siinä sanan kirjaimellisessa merkityksessä – mutta menestys omalla tavallaan. Tarina yrityksestä, joka on työllistänyt viimeiset 12 vuotta vähintään neljä henkeä, enimmillään 10 ja keskimäärin 5. Yhteensä se on siis myös humanistin matematiikalla 60 työvuotta ja 60 vuosittaiset verot.

Yrittämisessä, kuten monessa muussakin asiassa, tuntuu nousevan esille vain kaksi puolta: valkoinen ja musta. Tunnetaan nämä huipputarinat, huima menestys, paljon rahaa, huumaa ja nostetta. Sitten tunnetaan se kituuttaminen markkinavoimien armoilla, raataminen pitkiä päiviä yksin ilman mitään tukea, uupuminen ja velkaantuminen. Mustan ja valkoisen väliin mahtuu kuitenkin tuhansia erilaisia sävyjä. Suurin osa tämänkin maan yrityksistä väreilee juuri niissä harmaan eri sävyissä.

Totuus on, että yrityksiä tarvitaan työllistämään ja nostamaan tämä seutu ja tämä maa uuteen nousuun. Tulevaisuudessa yhä useampi tulee työllistämään itse itsensä. Siksi yrittäjyydestä olisi aika riisua ylimääräiset koristeet, jalustat ja pelot pois. Sen sijaan yrittäjyydestä pitäisi puhua avoimesti kaikkialla, sitä tulisi tukea aidosti ja siihen tulisi kannustaa yhä voimakkaammin. Pitäisi kertoa, että jokaisen yrittäjän ei tarvitse takoa miljoonia ollakseen hyvä yrittäjä. Että yrittäjyys voi olla pätkä elämää, sen ei tarvitse jatkua kunniakkaasti hautaan asti. Ja että yrittäjyydessä on paljon haasteita ja yksityiskohtia, joihin tarvitsee älliä, mutta mitkä eivät ole kenellekään ylivoimaisia. Ja että yrittäjyys on oikeasti aika mukiinmenevä vaihtoehto hankkia elantonsa.

Yrittäjän puolesta ei voi tehdä kaikkea, eikä kuulukaan. Yrittäjän pitää osata kulkea matkansa ilman kädestä pitämistä ja valmiiksi siloteltua tietä. Suurin vastuu kaikesta on luonnollisesti yrittäjällä. Mutta eihän siitä mitään haittaa olisi, jos yrittäminen tapahtuisi innostavassa ja hedelmällisessä ympäristössä. Kysynkin nyt sinulta Forssan seutu – tahdotko tarjota sellaisen ympäristön?

Itsenäisyys

Itsenäisyyspäivä sai minut miettimään mitä itsenäisyys minulle merkitsee. Itsenäisyyspäivä sai minut miettimään, miksi itsenäisyydestä puhutaan kuin kalliista esineestä, mikä joko on minulla tai ei ole. Välillä joku on yrittänyt viedä sen minulta, mutta olen sen saanut pidettyä itselläni. Mutta mitä minä teen sillä kalleudella? Olenko minä koskaan miettinyt, oletko sinä, mitä itsenäisyys oikeasti tarkoittaa?

Minä ajattelen, että itsenäisyys on vapautta, se on oikeutta, se on tasa-arvoa ja se on inhimillisyyttä. Itsenäisyys tarkoittaa minulle, että olen aikanani saanut vapaasti valita ammattini. Olen saanut valita mitä opiskelen, olen ylipäätänsä saanut mahdollisuuden opiskella. Itsenäisyys tarkoittaa minulle, että naisena olen samanarvoinen, minulla on samat mahdollisuudet kuin miehillä. Itsenäisyys tarkoittaa, että voin harjoittaa liiketoimintaa, toimia yrittäjänä ja olla oman elämäni sankari. Minulla on kaikki mahdollisuudet tulla miksi haluan ja tehdä mitä haluan. Itsenäisyys tarkoittaa minulle, että minun elämäni, elantoni ja mahdollisuuteni eivät ole riippuvaisia kenestäkään muusta. Voin olla kaikin puolin itsenäinen ja se on mahdollista siksi, että asun itsenäisessä, tasa-arvoisessa ja demokraattisessa Suomessa.

Kun puhutaan Suomen itsenäisyydestä, puhutaan yleensä siitä, kuinka itsenäisyys voitettiin ja kuinka sen puolesta myöhemmin taisteltiin. Mutta mitä me olemme tehneet tälle itsenäisyydelle? Me olemme sen ansainneet, sen eteen verta vuodattaneet, mutta miten me olemme sitä kohdelleet? Miten me olemme itsenäisyyttämme vaalineet?

Mielestäni me olemme kohdelleet itsenäisyyden lahjaa, mahdollisuuden lahjaa huonosti. Me kuvittelemme, että itsenäisyys, tasa-arvo ja demokratia antavat meille mahdollisuuden päästä helpolla. Me kuvittelemme, että meillä on vain oikeuksia, mutta ei velvollisuuksia.

Me myös kuvittelemme, että itsenäisyys, demokratia, hyvinvointi ja hyvä koulutus pitävät meidät pinnalla maailmanlaajuisessa kilpailussa. Että tämä pieni promilleissa laskettava kansakunta pärjää vanhoilla kilpailutekijöillä uudessa ajassa.

Me olemme rakentaneet kokonaisia itseään ruokkivia koneistoja, joiden tehtävänä on keksiä esteitä menestyksen ja luovuuden tielle. Me olemme pedanttisuudessamme niin onnistuneita, että onnistuminen missään muulla alueella ei sitten enää onnistukaan. Me pidämme epätoivoisesti kiinni vanhoista rakenteista, vanhoista ajatuksista, vanhoista vallan kahvoista – turhaan.

Tällä tarkoitan erityisesti yritysten liiallista säätelyä, minkä takia on vaikea saada kilpailukykyisiä tuotteita ja palveluja Suomesta maailmalle. Tarkoitan myös sitä, että aivan liikaa tässä maassa päätetään asioista ymmärtämättä mitä päätetään. Pelkkä poliittinen mandaatti ei pätevöitä ketään kaikkien alojen asiantuntijaksi ja tulevaisuuden näkijäksi.

Hyvä itsenäisyyspäivän juhlan yleisö,

Minulle itsenäisyys tarkoittaa ennen kaikkea mahdollisuuksia. Suomaisuus tarkoittaa yhä tänäkin päivänä lottovoittoa, sillä meillä on kyllä mahdollisuuksia olla mitä me haluamme ja tulla miksi me haluamme.

Kun minä lähden tämän juhlan jälkeen kotiini perheeni ja ystävieni kanssa, ja kun me yhdessä sytytämme kynttilät, laitamme pöydän koreaksi ja viritämme itsemme presidentin itsenäisyyspäivän vastaanoton juhlahumuun – minä en unohda kertoa tyttärilleni kuinka onnekkaita he ovat. Kerron heille, että itsenäisyys on lahja ja että sitä lahjaa kannattaa arvostaa. Kerron, että jos he pitävät sydämensä ja mielensä avarina ja kätensä ahkerina, he kyllä menestyvät ja löytävät paikkansa ja onnensa elämästä. Sen saman viestin haluan kertoa kaikille suomalaisille. Sillä me kaikki olemme vastuussa siitä, että itsenäisyys on tulevaisuudessakin mahdollisuus ja lahja koko kansakunnalle.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää teille kaikille!

Puhetta pukille

Rakas joulupukki. Aivan aluksi minun on tunnustettava: en ole ollut joka päivä kiltti. Eilenkin viimeksi huusin lapsille, kun olivat tehneet olohuoneesta keittiön, askarteluhuoneen ja peliluolan – siis yhdellä kertaa. Ja toissapäivänä mökötin lapsille, kun uusi fuusioruokani ei herättänyt toivomaani ihastusta ja kehuja. Mökötän aika usein, koska olen uskonut sen olevan huutamista tehokkaampi tapa saada lapset reagoimaan halutulla tavalla. Yritän tehdä lapsistani kilttejä mököttämällä ja vähän huutamalla. Mutta se ei ole ollut kovin tuloksellista. Itse asiassa olen kyllästynyt mököttämään, olisiko sinulla antaa mitään tilalle?

Ja pukki hyvä, en ole ollut myöskään millään lailla säästeliäs. Olen kyllä pyrkinyt säästeliäisyyteen, mutta siinäkin on ollut suoranaisia epäloogisuuksia. Huomaan välillä valitsevani kaksikymmentä senttiä halvemman tuotteen vain siksi, että se on halvempi. Se on kuitenkin huonompi tuote ja se on jäänyt joko syömättä tai käyttämättä. Olen ainakin kaksi kertaa tämän syksyn aikana mennyt kauppaan ostamaan tarjouksessa olevia irtokarkkeja ja tullut kotiin sadan euron ostosten kanssa. Kuka nyt ylipäätänsä menee kauppaan ostamaan vain tarjousirtokarkkeja? Kuten huomaat pukki, minulla taitaa olla ongelma. Mutta ehkä pahinta on se, että olen ostanut lapsille halvempaa versiota maissihiutaleita ja mennyt samoilta jaloilta ostamaan itselleni parinsadan arvoisen mekon. Minulla todellakin on ongelma.

Olen myös kiroillut paljon. Aivan liian paljon. Olen kiroillut niin paljon, että lapset ja työntekijät huomauttavat siitä minulle. Eikö sen pitäisi mennä toisinpäin? Erityisesti olen huolestunut lisääntyneestä v-sanan käytöstä. Siksi olen yrittänyt keksiä jotain korvaavia sanoja sen kauhean sanan tilalle, mutta ei sitä niin vaan korvata. Yritä nyt ***tu sinäkin, se on ihan ***tun vaikeaa. Ja sitten yrität vielä ilman noita **tun merkkejä. Kyllä siinä viestin sävy muuttuu ihan **tusti. Liittyyköhän tämä jotenkin tuohon mököttämiseen ja huutamiseen?

Mutta kaikesta tästä huolimatta olen yrittänyt tänäkin vuonna olla hyvä ihminen. Soitin jopa Nenäpäivä-keräykseen ja lahjoitin parikymppiä (eikä sillä ollut mitään tekemistä sen kanssa, että toivoin Mikko Leppilammen tai Lauri Tähkän vastaavan puheluun).  Niin, että kyllä minä pukki olen ollut myös kiltti. Ainakin olen kovasti yrittänyt. Eikä minulla ole kauheasti mitään toiveita. Paitsi nyt kun on mahdollista puhua pukille, niin kyllä sitä Tähkää tekisi vähän mieli, tai oikeastaan ihan **tusti.

2014 Kolumnit

Harmauteen höynäytetty kansa

Minulla on teoria muinaisen Suomen asuttamisesta. 10 000 vuotta sitten Suomen maaperälle eksyneet metsästäjä-keräilijät sattuivat paikalle keskellä kauneinta kesää. Oli pitkät päivät aikaa marjastaa, sienestää ja pyydystää. Puhdasta vettä oli joka puolella, aurinko paistoi ja linnut laulelivat lehdoissa. Sitten alkoi päivä lyhentyä, paiste muuttui sateeksi ja vehreys vaihtui tummuuteen. Esi-isämme eivät olleet varmasti ihan sitä välkyintä kansaa, eivätkä he osanneet aavistaakaan kuinka pahaksi homma loppujen lopuksi menisi. He odottivat harmauden menevät ohi, eivätkä ymmärtäneet lähteä, kunnes se olikin jo myöhäistä. Jengi oli jäänyt jumiin kymmenmetristen lumikinosten ja tukkoisen lyhyiden päivien keskelle.

Ja tässä sitä nyt sitten ollaan samassa jumissa tuhansien ja tuhansien vuosien jälkeenkin. Olisi luullut, että evoluutio olisi tehnyt tehtävänsä ja että olisimme immuuneja kaamokselle. Tämä joululoma on todistanut, että näin ei ole. Päivät, jotka eivät missään vaiheessa valkene, masentavat ja vähän vielä masentavat.  Lasten ulkoiluttaminen harmaassa vesisateessa on enemmän kuin epätoivoista. On täysin käsittämätöntä, että kukaan kestää tällaista maailmankolkkaa selväjärkisenä. Itselääkintä suklaalla ja punaviilillä eivät enää auta, sen sijaan niiden nauttiminen on karannut täysin käsistä.

Olisi myös luullut, että jossain vaiheessa edes joku sukupolvi olisi saanut tarpeekseen ja lähtenyt lätkimään, loikanneet vehreimmille laitumille. Mutta ei. Täällä sitä ollaan edelleen tutkailemassa itsemurhatilastoja ja väittelemässä D-vitamiinin suositusarvoista. Ja pelkästään kahdessa edellä mainitussa syyssä on tarpeeksi syytä nostaa kytkintä.

Esi-isät sentään saivat luultavasti paljon lohtua valkoisesta lumesta, koska eivät seuraavan sulan kauden aikanakaan älynneet muuttaa takaisin sinne mistä olivat tulleet. Toista on meillä jälkeläisillä. Meiltä on viety myös se ilo. On vain musta maa, jatkuva harmaa sumu ja harhautettuna kukkivat pajunkissat. Ja pahat kielet kertovat, että tällaista se on sitten jatkossa joka talvi. Enemmän harmautta, vähemmän lunta. Enemmän sontaa, vähemmän ruusuja.

Kieltämättä tulee sellainen olo, että kansaamme on höynäytetty pahemman kerran. Ei siis vain yhden kerran, vaan useamman kerran. Meille on myyty 12 kuukautta kolmella kuukaudella. On myyty kakku, joka on kaunis päältä, mutta pelkkää sitä itseään sisältä. ”Muuta Suomeen. Suurin osa ajasta on melkoista selviytymistä, mutta kesällä on kolme kuukautta kohtuullisen kivaa.” On tarjottu pimeyteen lohdutukseksi lunta, joka kivasti valaisee ja parantaa fiilistä, ja sitten viety sekin pois.

Ylihuomenna tulee kuulemma talvi. Se sellainen talvi, jollaiseksi olemme talven oppineet. Ja höynäytetty kansa unohtaa ankeuden ja päivien pidetessä alkaa yhä enemmän luottaa siihen, että tämä maa on kuin onkin elinkelpoinen. Ja ehkä juuri siinä piileekin koko höynäytyksen suurin juju.

Pelastaja ja paljastaja

Muistatko vielä aikaa, jolloin illanvietossa syntyneen kinan seurauksena kilautettiin kaverille tai vähän modernimmin numerotiedusteluun, jotta olisi voitu siinä hetkessä ratkaista kumpi oli oikeassa? Milloin viimeksi olet kehottanut lasta tutustumaan johonkin asiaan tietosanakirjan avulla? Jos epäilet sanan oikeinkirjoitusoppia, tutkitko vanhoja koulukirjoja vai uskotko Wordin oikeinkirjoitusohjelmaa? Minä sanoisin, että katso Googlesta.

Etsin hiljattain tietoa vanhasta tuttavasta. Käytin kaikki hakukoneoppini, niksini, hakuyhdistelmät, lisäsin ja vähensin. En kuitenkaan löytänyt tyypistä mitään tietoa. Google teki parhaansa, tarjoili jotain epämääräisesti löyhiä yhdistelmiä, mutta sitä oikeaa ei vain löytänyt. Aivan kuin universumi olisi niellyt koko tyypin. Hämmästykseni oli kuitenkin suurempi kuin pettymykseni. Pystyykö joku oikeasti vielä tässä läpinäkyvässä ja kaiken lähelle tuovassa maailmassa piiloutumaan osuvilta hakusanoilta? Jos ihmistä ei löydy Googlesta, onko häntä olemassa?

Oman nimen säännöllinen googlettaminen kuuluu jokaisen sivistyneen ihmisen perusoikeuksiin ja kansalaisvelvollisuuksiin. Monessa tehtävässä – ei vain seiskajulkkisten elämässä – oman nimen säännöllinen googlettaminen on osa työnkuvaa. Pitäähän sitä tietää, missä yhteyksissä tulet mainituksi ja miten – hyvässä vai pahassa.

Myönnän olevani sen verran utelias tai vainoharhainen, että googletan nimeäni melko säännöllisesti. Haun tulokset eivät ole viimeisten vuosien aikana juuri muuttuneet. Ne kertovat sen, minkä luulen kaikkien jo tietävän. Haku kertoo mitä teen työkseni ja millaisia juttuja olen kirjoittanut.  Nopealla vilkaisulla saa selville, että olen aktiivinen yrittäjänaisissa, rotareissa, juniorikoripallossa ja tietenkin sosiaalisissa medioissa. Kun jaksaa kelata sivuja eteenpäin, paljastuvat myös vanhat harrastukset ja muun muassa se, mihin aikaan juoksin Kaukjärven Kierroksen viime keväänä.

Google-haku ei todellakaan paljasta mitään uutta. Ei minulle. Mutta ventovieraalle Google avaa melko monipuolisen ja täydellisen kuvan Johanna Talikaisesta. Ja aivan kuin ärsyttääkseen, Google heittää heti hakusivun kärkeen kollaasin valokuvia henkilöstä Johanna Talikainen. Siellä ne ovat, hyvät ja todella huonot otokset sievässä rivissä, enkä pysty vaikuttamaan, millaisen koosteen Google minusta ja kuvistani näyttää. Googlella tuntuu olevan myös älyttömän pitkä muisti. Kun nimesi tai kuvasi on kerran tullut jossain asiayhteydessä esille, se nousee uudelleen ja uudelleen. Google muistaa varmasti myös ne asiat, jotka sinä ehkä haluaisit unohtaa.

Yhdestä asiasta olen kuitenkin kiitollinen Googlelle. Se ei enää sekoita minua Johanna Tukiaiseen. Vielä vähän aikaa sitten, kun kirjoitti hakukenttään Johanna Talikainen, Google vastasi. ”Tarkoititko Johanna Tukiainen.” Ja tämä ei ole paljastus, vaan pelastus.

Kasvot neljäkymmentävuotiaan

Siinä ne nyt ovat. Katsovat peilistä takaisin ja irvailevat. Nelikymppisen kasvot. Tarkemmin sanoen tasan neljäkymmentävuotiaan kasvot. Että tuollaiselta ne näyttävät, kun neljä vuosikymmentä on elänyt.

Joskus kun vilkaisee kuvaansa peilistä oikein nopeasti, luulee näkevänsä siellä jonkun muun, jonkun täysin vieraan. Ei se ainakaan ole se ylioppilaskuvan tyttö. Eikä edes se nuori, ylpeydestä pakahtumaisillaan oleva nainen ensimmäisessä nimityskuvassaan. Joskus se näyttää äidiltä. Näyttää niin erehdyttävästi, että on pakko sanoa joku äidillinen lause, jotta illuusio olisi täydellinen. Se on pelottavaa. Eikä siksi, että äiti olisi pelottava, vaan siksi, että sitä ei ole koskaan ajatellut tai uskonut näyttävänsä äidiltään. Kädet ylös se, joka on!

Kun äiti oli neljäkymmentä, ajattelin, että se on yhtä vanha kuin maailmanloppu. Eihän kukaan voi olla äiti ja neljäkymmentä samaan aikaan. Sehän on kuin olisi yhtä aikaa mummo ja pikkusisko. Neljäkymmentävuotias äiti. En ymmärtänyt, että äiti pystyy olemaan muutakin kuin äiti. Nyt neljäkymmentävuotiaana äitinä olen kiitollinen siitä, että olen myös neljäkymmentävuotias vaikka mikä. Ja mielestäni menettelen edelleen myös äitinä. Nolo, mutta ei liikaa. Välillä lasten kertomana myös maailman kaunein. Siihen on hauskempi uskoa, kuin niihin omiin vanhoihin 80-luvulle juuttuneisiin yksitoikkoisiin näkemyksiinsä.

Mutta te neljäkymmentävuotiaan kasvot siellä peilissä! Mitä peliä te oikein pelaatte? Miksi te roikutatte poskien ihoa ja rypytätte silmäkulmat? Miksi otsassa on yhtä jyrkkä ura kuin huonon punaviinin ensituntuma? Ja mitkä ovat nuo uurteet, jotka alkavat nenän pielestä ja laskeutuvat aina leukaan asti? Ymmärrättekö te neljäkymmentävuotiaan kasvot, että se saa naisen näyttämään bulldogilta? Siinä ei ole mitään hienoa eikä hienostunutta.

Ja voi sentään, neljäkymmentävuotiaan kasvot jatkuvat peilissä neljäkymmentävuotiaan vartalolla. Kaulasta alaspäin on se iän paljastava kohta. Dekoltee, sanovat ne, jotka yrittävät saada uskomaan ryppyvoiteisiin. Kun työntää käsillä rintoja yhteen, väliin jää ison vaon lisäksi monta pientä vakoa. Onneksi peili loppuu siihen, eikä ota kantaa mitä tapahtuu kaiken tämän alapuolella. En usko, että neljäkymmentävuotiaan kasvot peilin tällä puolella kestäisi enempää. Otsan kanjonin syvyys alkaa muistuttaa itäeurooppalaisen pöytäviinan suuntuntumaa.

Että tältä näyttää ja tältä tuntuu, kun täyttää neljäkymmentä. Eikä sitä olisi voinut tietää yhtään aiemmin. Sitä täyttää neljäkymmentä vain yhden kerran. Ja se on tänään. Juuri tänään olen ensimmäistä kertaa neljäkymmentä ja juuri tänään näytän juuri siltä. Itseltäni. Neljäkymmentävuotiaalta naiselta, joka muutamien kuukausien ja vuosien jälkeen muuttuu nelikymppiseksi naiseksi. Sellaiseksi naiseksi, joka ei ikinä uskoisi, että pian voisi täyttää vaikka viisikymmentä ja olla silti äiti ja vaikka mitä. Kanjoneineen ja tissiryppyineen kaikkineen. Näin on.

Yksin kotona

Mikä on parasta aikaa, mitä pienten lasten äiti voi satunnaisesti saada? Se ei ole kylpyläloma Tallinnassa, eikä seminaari laivalla. Se ei ole iltapäivä kuntosalilla, ei myöskään ravintolailta tyttöjen kanssa. Parasta aikaa on saada olla yksin kotona. Omassa kodissa illan tai jopa kaksi niin, että koko koti on sinun ja vain sinun.

Kun äiti jää yksin kotiin, hän ensimmäisenä siivoaa. Raivokkaasti. Ehkä se tuntuu nurinkuriselta haluta tehdä omalla ajallaan jotain sellaista, mitä joutuu tekemään koko ajan, mutta se on täysi välttämättömyys. Ilman perusteellista siivousta koti ei ole kokonaan äidin. Sohvalla pomppivat parittomat sukat ja lattialla vilistävät, villakoirien kanssa liittoutuneet hamahelmet muistuttavat, että myös muilla on osuutensa kodista. Siksi onkin käytettävä leijonanosa yksinolosta siihen, että jokainen tavara on omalla paikallaan, sängyt ovat tiukassa petissä, sohvan alta ei tursua yhtäkään barbinpäätä eikä eteinen lainehdi talvisaappaita.

Tämän piinaavaan, mutta ah samalla niin nautinnollisen puhdistautumisrituaalin jälkeen kuuluu ehdottomasti korkata pullollinen kuohuvaa ja istua sohvanreunalle ihailemaan puhdasta ja siistiä kotia. (Tietenkin pitää istua reunalla, etteivät sohvatyynyt mene kasaan ja epäjärjestykseen.) Tästä tilanteesta ja tunteesta on osattava nauttia mahdollisimman kauan. Ajatella, että koti näyttää yhtä siistiltä vielä viiden minuutin päästäkin. On aika kaataa sen kunniaksi lisää kuplia lasiin!

Perusteellisen siivouksen jälkeen olisi loogisesti ajateltuna vuorossa oman kehon puhdistaminen. Mutta miksi saunaa laittamaan päälle yhtä ihmistä varten – se on vain luonnonvarojen tuhlaamista. Ja luultavasti kaikki se vouhottaminen on käynyt voimille ja tyhjään vatsaan nautittu kuohuviini alkaa pyörryttää päässä. Kun on yksin kotona, voi tosiaan käydä niin, että unohtaa kokonaan syödä. Kukaan kun ei ole muistuttamassa asiasta ja vaatimassa perunakattilaa hellalle.

Yksin kotona ollessa voi syödä surutta mitä tahansa herkkuja. Voi ostaa käsintehtyjä konvehteja, mätiä ja hanhenmaksaa. Voi syödä mitä haluaa, eikä sitä mitä lapset vaativat. Niin tai siis voisi, jos haluaisi kuluttaa aikansa ruuanlaittoon. Toinen ja huomattavasti houkuttelevampi vaihtoehto olisi mennä ravintolaan. Olisi, jos jaksaisi pestä hiuksensa ja laittaa naamansa.  Sitä paitsi, jos olet ravintolassa, et ole kotona nauttimassa harvinaisesta yksinolosta. Niinpä onnellinen yksinäinen äiti löytää itsensä jääkaapilta syömästä kylmiä nakkeja suoraan siitä oven suulta. Piimän kanssa ne ovat melkein kokonainen ateria.

Koti puhtoisena ja vatsa ravittuna onkin ihana käydä nukkumaan omaan sänkyyn, joka on nyt kokonaan sinun. Yksinolon täyttämä vallantunne saa äidin heittäytymään x-asentoon keskelle sänkyä. Hän luulee, että juuri tästä hän on viimeiset kymmenen vuotta haaveillut. Kun uni ei tule silmään, hän tajuaa, ettei hän ikimaailmassa nukkuisi äksänä vaan sievänä ässänä ihan sängyn reunalla.

Aivan mahdoton ja maailman paras

Lapsi ei halua lähteä koripalloturnaukseen, koska on äitienpäivä. Mutta äitienpäivänä lapsi halajaa koko ajan kavereiden luokse ja pompottelee ulkona palloa. Lapsi ei pysty mitenkään säilyttämään salaisuutta, hän haluaisi kertoa heti mitä on tehnyt äidille lahjaksi. Äitienpäivän aamuna lapsi ei jaksa nousta onnittelemaan ja on oikeastaan jo unohtanut, mihin lahjan piilotti. Lapsi puhuu tulevasta äitienpäivästä kuin joulusta ja haluaa tietää viikkoja etukäteen, mitä silloin syödään. Äitienpäivänä lapselle ei maistu ruoka, hän tökkii perunoita haarukalla ja puhuu pieruista.

Sigmund Freudin sanotaan huudahtaneen ”Mitä naiset haluavat (hyvänen aika mitä he haluavat?)” Minä haluaisin huutaa ilmoille aivan saman kysymyksen lapsista. Mitä lapset oikein haluavat? Hyvänen aika, mitä he todella haluavat? Ja mitä ihmettä heidän päissänsä liikkuu? Mielestäni Freud olisi voinut keskittää energiansa kasvatuksellisten metodien miettimiseen, sen sijaan että yritti väkisin keksiä naisille kaiken maailman peniskateuksia ja perättömiä ahdistuksia.

Yhdentoista vuoden äitiyden – mikä on muuten pisin urani  – jälkeen joudun päivittäin miettimään, miksi tämä on niin vaikeaa. Miksi äitinä oleminen on täysin mahdoton tehtävä? Lähestulkoon maailman vaikein.

Lapsena en ymmärtänyt Peter Pania. Miksi hän ei halunnut kasvaa aikuiseksi? Nyt aikuisena ymmärrän sen paremmin kuin hyvin. Tai ymmärrän sen, että aikuiset kadottavat kyvyn ajatella kuten lapsi. Jossain vaiheessa lapsesta tulee johdonmukainen ja tylsä. Siihen asti on kaikki on täysin mahdollista (lentäminen ainakin on) tai ainakin yrittämisen arvoista.

Ajatellaan nyt esimerkiksi nukkumaan menoa. Lapsi on väsynyt, mutta ei halua mennä nukkumaan. Jos aikuinen yrittää pistää unelle kampoihin, hän herää sohvalta. Mutta lapsi pystyy sinnittelemään sitä pidemmälle, mitä väsyneempi hän on. Ja vaikka lapsi tietää, että joka ilta mennään nukkumaan samaan aikaan samojen rutiinien saattelemana, niin silti hän yrittää välttyä niiltä rutiineilta kaikin mahdollisin keinoin. Hän pukee bikinit päällensä, kun pitäisi laittaa yöpaita. Tai päättää opetella kärrynpyörän, vaikka pitäisi pestä hampaita.

Siksi onkin täysin loogista, tai epäloogisesti johdonmukaista, että äitienpäivänä lapsi haluaa tehdä asioita joista itse pitää. Ehkä jollain logiikalla lapsi luulee tekevänsä äitinsä onnelliseksi tekemällä asioita, jotka tekevät hänet onnelliseksi.

Niin, että kai ymmärrätte, että äitiys on mahdoton tehtävä, ehkä jopa maailman vaikein. Mutta samalla se on ehdottomasti maailman paras tehtävä. Varsinkin silloin, kun äitienpäivän iltana lopulta tajuaa mitä se lapsi oikeasti haluaa. Hän haluaa sinun kukkakimppusi, sen vaahtokarkeista tehdyn. Sen jonka hän on sinulle, maailman parhaalle ostanut.

Puoli kuuta hevosenpäästä

”Älä murehdi. Anna hevosen murehtia, sillä on isompi pää.” Sananlasku on yksi suosikeistani. Itse asiassa rakastan vanhoja suomalaisia sananlaskuja yli kaiken. Ensinnäkin niitä on enemmän kuin kaloja vedessä ja toiseksi niistä on valita tilanteeseen kuin tilanteeseen. Aina löytyy yksi, joka istuu kuin nenä päähän.

Parasta sananlaskuissa on kuin onkin niiden kaukaa viisas – tai oikeammin jälkiviisas – sävy. Se joka taitaa sananlaskut, voi esittää aina huoletta fiksumpaa mitä on. Hän joka taitaa sananlaskut, hänellä on aina sanottavaa, aina vastaus kaikkeen. Varsinkin, kun harvat tietävät oikeasti mitä mikin sananlasku tarkoittaa. Niitä voi vain heitellä ilmaan kuin rukkasia naulaan ja toivoa, että ansaan lankeavat muutkin kuin tyhjännaurajat.

Lapsena imettelin sanontaa ”Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla”. Tämä sanonta tokaistiin aivan missä tilanteessa vain, pisteeksi iin päälle. Esimerkiksi kun sain kokeesta kahdeksan, vaikka olin mielestäsi onnistunut ysipuolen arvoisesti. Tai kun sain synttärilahjaksi toivomani upouuden Crescentin tilalle käytetyn Jopon. Aina oli vastaus ”Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.” Ja minä ihmettelin, koska en tiennyt mikä on pyy (sekoitin tietenkin ensin kyykäärmeeseen) ja toiseksi en todellakaan tiennyt mikä on pivo (jokin vanhanmallinen pipo?). Niinpä ympäristöltäsi saamani lohdutus vaikuttikin aina siltä, kuin joku olisi verrannut tuskaani hatulliseen käärmeitä. No toimihan se niinkin, mieluummin vanha Jopo kuin käärme pipon sisällä.

Vielä siihen suosikkisananlaskuuni palatakseni: ”Älä murehdi. Anna hevosen murehtia, sillä on isompi pää.” En ole koskaan todella ymmärtänyt sitä. Tarkoittaako se, että murheet kannattaa jakaa lemmikkieläimen kanssa? Vai tarkoittaako se, että mitä isopäisempi on, sitä paremmin kestää iskuja? Oli kuinka oli, mielestäni viisauden takaa löytyy suuri lohtu. On siis turha murehtia, sillä jossain jollakulla tai jollakin on isompi pää kuin sinulla.

On turha murehtia muutenkaan. Pääskysestä eivät nimittäin päivät pitene ja ilma on kuin morsian.  Juuri nyt on otollisin vuodenaika kurkottaa katajaan. Kapsahdetaan sitten taas kun lahjahevonen on syöty ja lomajouhet on ajeltu. Eikä kukaan tule sanomaan viereen, että ”Itku pitkästä ilosta”. Eihän?

Tätä ei sitten mokata!

Millainen ihminen on sopiva esikuvaksi? Millaista ihmistä ihaillaan ja palvotaan? Pitääkö ihailun kohteen olla hammasrivistöään myöten täydellinen? Älykäs, kaunis, sosiaalinen, menestyvä, tarkka, hauska, pedantti, tunnollinen, ahkera ja urheilullisen salskea?

Koska emme elä diktatuurissa, emmekä välttämättä usko kaikkea pajunköyttä totena, ja koska emme ole Putinin, Kim Jong-unin tai amerikkalaisen tv-papin seuraajia, uskallan sanoa, että kaikkea muuta. Unohdetaan kiillotetut esikuvat ja keskitytään olennaiseen. Rohkea on se, joka uskaltaa suoltaa roskaa. Edistyksellinen ja innovatiivinen se, jolla on pokkaa epäonnistua.

Luulen keksineeni syyn siihen, miksi Suomen talous junnaa paikoillaan. Me suomalaiset pelkäämme epäonnistumista enemmän kuin tappavia tauteja ja kartamme viimeiseen asti sellaisiin tilanteisiin joutumista, jossa uhkana on vuosisadan moka – muka. Samasta syystä me suomalaiset pelkäämme puhua vieraita kieliä ja samasta syystä me itkemme aina vaan kadotetun kulta-Nokian perään.  ”Kun kerran meillä oli jotain niin täydellistä.”

Keskustelin Tekesin asiantuntijan kanssa. Hänen mukaansa Suomessa on osaamista paljon runsaampaan liiketoimintaan ja liikevaihtoon kuin mitä nyt tuotetaan. Toisin sanoen yrityksemme käyvät puoliteholla, jos sitäkään. Tehdään se mitä pakko on ja himmataan loppuaika. Ettei vaan tulisi tehty mitään, jolla joku pääsisi lällättelemään. Ja missään nimessä ei tehdä mitään uudella tavalla – siinä piilee se riski, että tekee asian väärin.

Myönnän itsekin kuuluvani täydellisyyden tavoittelijoihin, eikä esimerkkiä tarvitse etsiä kaukaa. Joka kerta tätä kolumnia kirjoittaessa pelkään, että nyt tuli kirjoitettua heittämällä riman ali tai yli. Että nyt tuli liukastuttua banaaniin, tuli juostua sata lasissa päin tiiliseinää, tuli mokattua pahasti. Mutta kaikista kauheinta tietenkin on, että kukaan ei tykkää. Siksi olikin hienoa kuulla yksi analyysi yhdestä Suomen ahkerimmasta twiittaajasta Tuomas Enbuskesta. Kun suoltaa niin paljon sontaa eetteriin kuin Enbuske, niin pakostakin aina joku twiiteistä nousee lentoon.

Samalla logiikalla muualla maailmassa arvostetaan konkurssin tehneitä tai muuten projekteissa epäonnistuneita tekijöitä. Vain heillä on kokemus siitä, miten mokataan. Ja jos tällä epäonnistujalla riittää itseluottamusta nousta jokaisesta kakkakasasta pää pystyssä ylös – hän on todellinen idoli. Mokaamisen jaloon taitoon kuuluu olennaisesti se, että mokaamisesta otetaan opiksi ja siitä opittu tieto käytetään hyväksi.

Vielä kun muistetaan, että reilu mokaaminen on sallittua, mutta tahallaan epäkurantin tuottaminen on vain joko laiskuutta tai piittaamattomuutta. Eikä samaa mokaa saa tehdä kahta kertaa. Se on sitten jo aasin hommaa. Että rinta leukaan vaan ja kohti uusia epäonnistumisia.

Pakko päästä ohi

Ihmisolento, joka on opetettu päiväkoti-ikäisestä seisomaan jonossa, ei halua odottaa eikä jonottaa. Kuitenkin tämä samainen ihmisolento löytää itsensä päivittäin tilanteista, joissa on pakko asettua jonon päähän. Jollei sitten mene ohi keinolla tai toisella.

Tilanteita jonossa, ensimmäinen kohtaus, tapahtumapaikka huvipuisto. Oikealla tavalla jonottaminen on niin vaikeaa, että sitä varten on pakko tehdä pakotettu malli. Tiedättehän ne labyrinttia muistuttavat jonotuskiemurat huvipuistoissa ja lentokenttien lähtöselvitysauloissa? Ne, joita pitkin tuntuu maailman typerimmältä kävellä silloin, kun jonoa ei ole. Labyrintit ovat tehty ainoastaan ja vain sen takia, että ihmiset pysyisivät jonossa ja että kukaan ei pääsisi kiilaamaan sivusta ohi. Kuitenkin tänäkin kesänä todistin useamman kerran huvipuistossa, kuinka pakkojonosta pääsee ohi konttaamalla suoraan kaiteiden ali. Jonottamista vihaava ihminen siis mieluummin asettuu likaiseen maahan nelinkontin ja tetsaa esteiden ali kuin jonottaa sivistyneesti omaa vuoroaan.

Hauskinta on maantiellä, toinen kohtaus, jossa eletään vaarallisesti. Autoilija ajaa autollaan suhteellisen kapeaa ja kiemuraista maalaistietä. Edessä on kurvi ja kas, myös muutama pyöräilijä, jotka tietenkin ajavat piirun verran hitaammin kuin autoilija. Mitä tekee tässä tilanteessa autoilija? Höllääkö hän vauhtiaan ja jää odottamaan pyöräilijöiden taakse mutkan ohi vai painaako hän kaasua silläkin uhalla, että mutkan takana voisi olla vastassa toinen auto? Kyllä autoilija painaa kaasua ja tööttää vielä ohittaessaan pyöräilijöille, sillä nehän ovat melkein estäneet autoilijaa ajamasta tasaista yhdeksääkymppiä ja pakottaneet näin ollen autoilijan hetkellisen pelkoon jonottamisesta ja odottamisesta.

Kolmannessa kohtauksessa hakeudumme tahallaan jonoon valitsemalla ajan, jolloin kaikki muutkin ovat liikkeellä. Jos oikeasti haluaa jonottaa, kannattaa lähteä vaikka risteilemään heinäkuussa. Silloin jonottamisen ilo alkaa jo parkkipaikalla. Silloin yksi jää jonottamaan auton kanssa vapautuvia paikkoja sillä aikaa kun toiset jonottavat lähtöselvitykseen. Kun loppujen lopuksi parkkipaikka löytyy ja myös kuski pääsee viime tipassa risteilylle, niin sitten jonotetaan ahtaassa karsinassa yhdessä suuressa laumassa laivaan pääsyä. Ja sitten kun on jonotettu laivaan ja kuljettu jonossa pari sataa metriä kapeassa ja kuumassa putkessa ja loppujen lopuksi päästy laivaan, niin sitten jonotetaan buffet-pöytää ja sen jälkeen buffet-pöydässä. Sen jälkeen onkin kiva jonottaa tax free -myymälän kassalla ja myöhemmin yökerhon baaritiskillä. Ja kaikki kiva päättyy loppujen lopuksi siihen, että jonotat samassa kuumassa tuubissa pääsyä maihin.

Jonottaminen on useimmiten syvältä. Kuitenkin se on ainoa tapa toimia, kun vaihtoehtona on kaaos. Kun ei voi ylittää, alittaa, kiertää tai mennä ohi, jonottamiselle kannattaa antaa mahdollisuus. Vaikka ei siis pääsisikään ohi, voi päästä liki.

#Viski #säätely #hyvänenaikasentään

Epäilen, että medioissa, sosiaalisissa medioissa ja blogeissa on mainittu sana viski kuluneen neljän päivän aikana useammin kuin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä. Ja viskillä tarkoitan sitä viljasta tislaamalla valmistettua väkevää alkoholijuomaa. Sitä, jolla uskon olevan enemmän vihaajia kuin rakastajia ja joka on todellisuudessa vain yksi alkoholijuoma toisten joukossa. Sitä, jota minä inhoan enemmän kuin paljon ja jonka hajukin tekee pahaa. Että sitä tai sen nimeä on nyt sitten joka paikka täynnä.

Viskitapahtuman markkinoinnista lähtenyt kohu turposi kuin mallas tynnyrissä. Tarinan syyllinen eli aluehallintovirasto väittää tapahtumaa suureksi väärinymmärrykseksi ja myrskyksi vesilasissa (huom! ei siis viskilasissa), mutta minä sanoisin, että jokaisen väärinymmärryksen takana on mitä suurin halu tehdä jokaisesta mitättömyydestä väärinymmärryksen arvoinen. Sillä oikeasti – kuka muuttuu alkoholistiksi ja alkaa mieliä viskiä, jos tapahtuman nimenä on Olut&viskiexpo? Ei ainakaan se olutsieppo, joka saa hyvällä omatunnolla osallistua Olutexpoon, koska sana olut ei viranomaisten mukaan aiheuta riippuvuutta. Ainakaan vielä. Huomenna asia voi olla toinen.

Viskistä en jaksa innostua, mutta kaikesta turhasta tämänkin episodin takana kyllä. Jos meillä ei olisi näitä typeriä sääntöjä ja lakeja näin paljon, niin ehkä nämä myrskytkin käytäisiin oikeilla valtamerillä, eikä grogilaisessa. Yrittäjäsanomat uutisoi hiljan, että yrityksiä koskeva säätely on karannut pahemman kerran käsistä. Erilaisia yrittämiseen liittyviä lakeja ja säädöksiä on niin paljon, että edes oikeusministeriössä ei osata kertoa niiden lukumäärää. Uusia säädöksiä asetetaan tutustumatta vanhoihin ja siksi niistä löytyy reippaasti ristiriitaisuuksia ja toisensa poissulkevia asetuksia. Pahin suoltaja lienee EU, joka on saanut Suomesta ainoan kuuliaisen opetuslapsen tuotoksilleen.

Samaan aikaan sanotaan, kuinka yrittäjyyttä tuetaan ja kuinka pienissä yrityksissä kasvaa tulevaisuuden toivo. Juttelin tilintarkastajan kanssa, joka on tehnyt työtään lähes kymmenen hallituksen aikana. Hän oli turhista säädöksistä kanssani samaa mieltä. Esimerkiksi verotuksen ei pitäisi hankaloittaa yrittäjän elämää, eikä missään nimessä sen pitäisi olla tulkinnan varaista. Hyvä esimerkki on yrityksiltä täksi vuodeksi pois otettu edustuskulujen vähennysoikeus. Nyt ravintolat ja kotimaan matkailukohteet ovat todella syvässä suossa, eikä yrittäjäparka tiedä kuinka kalliiksi tulee illallisen tarjoaminen asiakkailleen. Sen takia vähennysoikeus tuodaankin ensi vuonna takaisin. Mutta jotta mikään ei olisi yksinkertaista, niin vain 50 prosentin verran.

En edelleenkään pidä viskistä, mutta tämän episodin jälkeen haluaisin hukuttautua siihen. Mutta se taitaa olla kiellettyä. Että hyvänen aika sentään.

Hulvaton kävelyreissu

Otsikko on heti alkuunsa hyvin vääristävä sen puolesta, että tämä juttu kertoo maratonmatkasta. Maraton kun kuuluu juosta, eikä sen juoksemisessa ole mitään hauskaa saatikka hulvatonta. Mutta niin siinä vain kävi, että neljän naisen maratonmatkasta Amsterdamissa tuli yksi pitkä ja hulvaton kävelyreissu.

Maratonia edeltävän päivän vietimme luonnollisesti tutustumalla kaupunkiin. Naisina olimme enemmän kuin luonnollisesti kiinnostuneita sen kaupallisesta annista. Niinpä markkinoita ja kävelykatuja tuli tallattua yhden työpäivän verran. Ekstrakilometrejä tuli oikean ruokapaikan etsimisestä. Voitteko kuvitella, että pastaravintolan löytäminen suurkaupungista voi kestää kolme kilometriä?

Ehdottomasti paras kävely tehtiin kuitenkin maratonjuoksuaamuna, vähän kuin lämmittelynä. Olimme tutkineet ja testanneet raitiovaunureitin hotellilta stadionille edellisenä päivänä. Niinpä seisoimme tyynenä puolitoista tuntia ennen juoksun alkua lähimmällä raitiovaunupysäkillä ja odotimme. Seuranamme oli kaksi ranskalaista juoksijaa, mikä toi lisävarmuutta odottamiseen. Kun siinä kuvasimme itseämme yhtenäisissä juoksuvaatteissa, ohi kulki juoksijoilta näyttävä brittiryhmä, joka palasi hetken päästä takaisin kertoakseen, että raitiovaunu ei tänään kulje. Niinpä lähdimme britteihin sokeasti luottaen tallustamaan kohti stadionia ja onnistuimme käyttämään 2,2 kilometrin matkaan 4,8 kilometriä. Lopulta tuli niin kiire, että bajamajajonokin oli vaihdettava stadionin kukkaistutuksiin.

Itse maratonin me tietenkin juoksimme – tai ainakin niin luulin. (Yksi meistä lisäsi siihenkin tosin kilometrin verran puskavierailuja.) Juoksun väliaikoja tutkiessa kuitenkin huomasin, että onnistuin kuluttamaan maratonin kahteen viimeiseen kilometriin yli 16 minuuttia. Eli kävelyksihän sekin sitten loppujen lopuksi meni. Siitäkin huolimatta, että kiskoin käsillä vauhtia minkä pystyin. Efekti näytti luultavasti 16 osaan hidastetulta Carl Lewis’lta. Ja käveleminen jatkui maaliviivan jälkeenkin, koska raitiovaunu ei sinä päivänä toiminut, eikä meillä ollut muuta valuttaa mukana kuin raitiovaunukorttimme.  Paluumatkan hotellille onnistuimme tekemään lyhyemmän kaavan mukaan, mutta siinä kävellessä alkoi tuntua pientä kipuilua varpaiden seudulla. Hotellissa juoksutossujen sisältä löytyi meheviä rakkoja ja neljä mustaa varpaankynttä.

Olisi luullut, että kävelyt olivat vähäksi aikaa kävelty, mutta me olimme Amsterdamissa. Miten muuten sitä voisi illan viettää, kuin kävelemällä pitkin Punaisten lyhtyjen mukulakivikatuja! Siinä me vaapuimme kuin ankat, yhtä hitaasti kuin kilpikonnat – toiset viisaasti varvastossuissa ja toiset kanta-astunnalla tennareissa. Niin ja olihan sen jälkeen vielä yksi päivä. Se tietenkin käveltiin, ja irvisteltiin ja käveltiin läpi – miten muutenkaan. Oltiinhan (juoksu)kävelymatkalla.

Etkö sinä tiedä kuka minä olen?

Tämä on jälleen kerran niitä hetkiä, jolloin kolumnisti tuntee itsensä pieneksi ja riittämättömäksi. Kaikki ajatukset tuntuvat turhilta ja turhanpäiväisiltä – nekin, joissa satunnaisesti pääsee oman napansa ulkopuolelle ja tuntee suurta yhteisöllistä ja yhteiskunnallista yhteenkuuluvuutta ja vastuuta.

Tämä on se hetki, jolloin tuntuu, että mikään asia ei voi olla tärkeä, eikä ainakaan ajankohtainen, sillä eilen, edellispäivänä, viime viikolla ja tänään kaikki mediat ovat täynnä Ukrainaa, Krimiä, Putinia ja Venäjän armeijaa. On tapahtunut tai tapahtumassa isoja asioita, pahoja asioita, vääriä asioita ja sellaisia asioita, joita ei oikein jaksa ymmärtää. Puhutaan shokeeraavasti sodan aatosta ja kolmannen maailmansodan uhasta. Se syrjäyttää kaiken muun, se on kaiken palstatilansa ja lähetysminuuttinsa ansainnut.

Suuria sotia on käyty ja kauheuksia tehty myös toisen maailmansodan jälkeen. Myös täällä meitä lähellä, Euroopassa, sivistyneenä pidetyssä maailmanosassa, jonka olisi luullut saaneen 1940-luvulla tarpeekseen. Ja taas tämä sodan uhka pelottaa ja puhuttaa meitä enemmän kuin Afrikan mantereella käytävät kaikki sisällissodat yhteensä tai mitkä tahansa ihmisoikeusrikkomukset. Se pelottaa, koska se on melkein naapurissa. Jos ne (venäläiset) marssivat Ukrainaan suojellakseen omiaan, näyttääkseen valtaansa, pönkittääkseen suuremmuuttansa tai puolustaakseen typerää politiikkaansa, niin sittenhän ne voivat marssia myös tänne. Meidänkin demokratia ja länsimaiset haihatukset yksilön vapaudesta ja esimerkiksi vapaasta sanasta voivat olla jollekulle liikaa.

Tällä onnettomalla hetkellä kolumnistilla on siis vähän sanottavaa, mutta yllättäen myös paljon valtaa. Pienen paikallislehden pieni kolumnisti saa sanoa mitä haluaa, esittää kärkkäitä mielipiteitä ja puhua itselle tärkeiden asioiden puolesta. Tällä sanomattoman hiljaisella hetkellä, kolumnisti voi kirjoituksellaan näyttää pitkää nenää (todella kypsää, tiedetään) kaiken maailman maailmanherruutta tavoitteleville putineille ja sanoa: ”Soo, soo.”

Ja kun tämä kaikkein suurimmat kalat kaikista Venäjän järvistä nappaava ja ilman yläosaa halki mantereensa ratsastava yksinvaltias oletettavasti katsoo takaisin ja kysyy: ”Etkö sinä tiedä kuka minä olen ja kenelle sinä oikein luulet kettuilevasi?”, voi kolumnisti ylpeästi kysyä vastakysymyksen: ”Tiedän, mutta tiedätkö sinä kuka minä olen?”. Ja sillä hetkellä pieni kolumnisti ei ole vain pieni kolumnisti, vaan sananvapaus, demokratia, ihmisarvo ja inhimillisyys. Ja kolumnisti jatkaa: ”Se minä olen ja kaikki ne. Olen juuri ne, joita sinä pelkäät. Se minä olen.”

Syö parsakaalisi ja maksa verot

Lapsi tökkii haarukalla parsakaalinpalasia lähemmäksi lautasen reunoja, kunnes niistä muodostuu seppele muun ruuan ympärille. Aikuinen ojentaa, kehottaa ja käskee. ”Onko ihan pakko?”, kuuluu anova ääni. Aikuinen katsoo pitkään tuimasti ja tokaisee närkästyneenä: ”Mikään muu ei ole pakko, kuin kuolla ja maksaa verot.” Lapsi katsoo takaisin ensin hämmästyneenä ja sitten helpottuneena. ”Parsakaali ei siis kuulu pakollisiin asioihin?” Helpotus on kuitenkin ohimenevää, lapsi joutuu syömään nyt jo tunnin verran lautasella viipyneet vihanneksensa. Samalla hän oppii, mitä on ironia ja että kuolema ja vero maistuvat suussa yhtä pahalta kuin kylmä parsakaali.

Verot eivät tosiaankaan kuulu kenenkään suosikkeihin, paitsi ehkä valituksen ja rutinan kohteena. Tiedotusvälineissä harvemmin näkyy positiivisessa sävyssä tehtyjä uutisia, jotka koskevat verotusta ja verottajaa. Päinvastoin. Uutisissa verottaja syynää, haluaa stopin ja iskee. Verottaja syynää talkootyötä, verottaja haluaa stopin lounaskorttien villille käytölle ja verottaja iskee, minkä seurauksena bensan hinta nousee. Verottaja on kuin jokin outo ja salaperäinen tekijä, joka häärää siellä sun täällä tehden ihmisten elämästä vaikeaa.

Viime viikolla postiluukusta tipahti kiinteistöverolappu. Se oli isompi kuin viime vuonna. Verottaja! Sehän se siellä on iskenyt tonttiin ja tönöön lisää veroa. Pian valmistuu viime vuoden verotus ja verottajan tekemän ehdotuksen saa avata pala kurkussa. Varsinkin jos odottaa mätkyjä. Verottajan antamia mätkyjä. Voihan verottaja sentään! Samasta ehdotuksesta näkee, kuinka ison loven verottaja on tehnyt vuosituloihin. Aivan liikaa! Kesäkuussa saat kuulla, että tammikuun ensimmäisestä tähän asti olet tehnyt töitä verottajalle ja vasta loppuvuodesta voi nauttia ansainnastaan miten haluaa. Todella paksua läppää verottajalta kerta kaikkiaan!

On turha kertoa sivistyneille ihmisille, miksi karkeasti ottaen puolet palkasta menee sen kuuluisan verottajan pussiin. Kaikkihan sen tietävät ja ymmärtävät viimeistään siinä vaiheessa, kun maksaa 8 000 euron tekonivelleikkauksesta itse vain 170 euroa. Sen sijaan harva ymmärtää, miksi on lapsesta asti joutunut maistelemaan vero-sanaa samassa yhteydessä kuoleman kanssa. Ja miksi se niin puuduttavalla tavalla on alkanut maistua pakolta. Verottajasta ei tykkää kukaan, paitsi silloin kun se päättää muuttaa pois paikkakunnalta. Silloin kaikki itkevät sen perään.

Verottaja itse kertoo omilla kotisivuillaan tekevänsä töitä suomalaisen hyvinvoinnin eteen. Se kertoo, että ennakoiva ohjaus, hyvä palvelu ja uskottava verovalvonta turvaavat verotulojen kertymisen mahdollisimman täysimääräisinä. Verottajan tavoitteena on saada asiakkaat toimimaan omatoimisesti ja oikein. Tuskin meistä suomalaisista tulee koskaan reippaita parsakaalin syöjiä, mutta voisi se verottajakin rajoittaa ironiansa määrää. Tuskin tätä maata nousuun saadaan lounasseteleitä allekirjoittamalla ja naapurin hyväntahtoisuutta rokottamalla.

Se on siinä rajalla

Kuvitellaan tilanne, että naapurissasi on koulu. Se on kilometrin päässä kotiportilta, ihan siinä niityn takana. Lapsesi herää kuitenkin arkiaamuisin kukonlaulun aikaan ja nousee kaksi tuntia ennen koulun alkua tilataksiin, joka kierrettyään puolen maakuntaa lopulta saapuu päämääräänsä – siihen kouluun, mikä sijaitsee oman kunnan alueella. Siihen kouluun, jossa sinun lapsellasi on lupa käydä. Ja vain siksi, että kahden peruskoulutusta tarjoavan tahon eli kunnan raja kulkee talosi ja koulun välissä.

Kautta historian on tehty keinotekoisia rajoja ja muureja. Maita ja alueita on jaettu viivoittimella ja harpilla niin, että pahimmillaan luontaisesti yhteen kuuluvat yhteisöt, kulttuurit, kielet, rakkaat, tutut ja tavat on erotettu toisistaan. Luonnottomasti ja väkinäisesti piirretyt viivat eivät ole koskaan olleet pysyviä, eikä niistä ole kostunut muuta kuin silmät. Rajoista irti pääseminen on kostuttanut silmiä lisää.

Ja mitä me teemme parhaillaan? Pidämme kynsin ja hampain kiinni rajoista, joilla ei ole mitään merkitystä. Pidämme kiinni rajoista, joita me emme tarvitse. Vaikeutamme elämäämme pitämällä kiinni rajoista, jotka heikentävät tarvitsemiemme palvelujen tasoa. Pidämme kiinni rajoista, joista saamme maksaa kalliisti.

Enkä minä puhu nyt kuntaliitoksista, kuntien yhdistymisestä tai mistään muustakaan kunta-alkuisesta. Ehkä aika on ajanut koko kunta-ajattelun ohi.  Ehkä me emme tarvitse kuntia ollenkaan.

Maailma muuttuu, yhteiskunta digitalisoituu. Siinä muutoksessa on meille sekä haaste että mahdollisuus. Uuden tekniikan avulla voimme tarjota nykyisiä palveluja uusilla yhteyksillä ja laitteilla. Ihmisille tehdään jo nyt kirurgisia leikkauksia etäyhteyden päästä. Miksi sitten vielä pitää olla lasisia palveluluukkuja, joista ojennetaan lomakkeita?

Mahdollisuuksia on ja niihin pitää tarttua hanakasti, jos aiomme säilyttää edes murto-osan nykyisistä hyvinvointiyhteiskuntapalveluista. Haasteena ovat kuitenkin kunnat, jotka päättävät asioista edelleen suhteellisen itsenäisesti ja kaikkiviisaalla maallikkodemokratialla.

Tulevaisuudentutkija Risto Linturi on esittänyt ratkaisun, jossa kunnat korvataan alakohtaisilla osuuskunnilla. Kun osuuskuntia on riittävä määrä, se takaa kilpailun ja sitä kautta palvelujen laadun. Paikallisesti palvelut tuotettaisiin kuten pankit ja kaupat tekevät sen jo tänä päivänä. Jokainen suomalainen voisi ostaa jäsenosuudellaan palvelunsa miltä tahansa osuuskunnalta ja verotulot siirtyisivät palvelun ostajan mukana osuuskunnasta toiseen. Päättäjinäkin olisi ammattimaisempi omistajien valitsema edustajisto sektoreittain.

Kuvitellaan siis tilanne, että naapurissasi on koulu. Se on hyvä koulu ja sijaitsee ihan siinä lähellä. Luultavasti sinä haluat ostaa lapsesi koulutuksen siitä koulusta.  Minä ainakin ostaisin.

Anteeksi, meillä on juuri nyt ruuhkaa

Lapseton, minua kymmenen vuotta nuorempi ystäväni ihmetteli, mitä ne ruuhkavuodet oikein ovat ja mitä ne tarkoittavat noin käytännössä. Yritin selittää, mutta lopputuloksena oli lista asioita, jotka peräkkäin lueteltuna kuulostivat lähinnä valitusvirreltä. Mielestäni olen kuitenkin ansainnut toisen mahdollisuuden – olenhan sentään ruuhkavuosien kuningatar (isolla Oolla olen!).

Ruuhkavuodet ovat ihmisen historiassa varsin tuore ilmiö. Kuusikymmentäluvulla ei vielä tunnettu ruuhkavuosia. Sen voi päätellä kotimme eteisen koosta. Olemme jo kertaalleen suurentaneet sitä, ja silti se on ahdas kuin viinipullon kaula. Se tuntuu konkreettisesti työpäivän päätteeksi, kun yrität päästä kotiisi sisälle. Eteinen on täynnä kenkiä, laukkuja, kasseja, pipoja ja takkeja. Vuodenajasta riippuen kasan päällimmäisenä on kypäriä, luistimia tai koripalloja. Ruuhkavuodet tuntuvat siis siltä kuin et mahtuisi omaan kotiisi.

Ruuhkavuodet aiheuttavat päivän ja erityisesti illan aikana lukemattomia käyntikertoja jääkaapilla. Tämä ei johdu siitä, että sinulla olisi erityisen kova nälkä tai että kenelläkään perheessä olisi erityisen kova nälkä. Jääkaapilla ravaamisen aikana nimittäin tarkistetaan jääkaapin oveen laputetuista lasten lukujärjestyksistä, harrastuslukkareista ja muista kalentereista kuka perheenjäsenistä on milloinkin missä ja monelta hänet pitäisi hakea takaisin. Ruuhkavuodet tarkoittavat siis jatkuvaa kellottamista, aikatauluttamista ja valitettavasti myös ylensyömistä. Kuka sitä nyt jääkaapilla jatkuvasti ravaisi, ilman että oven avaisi ja jotain sieltä suuhun pistäisi.

Ruuhkavuodet tarkoittavat paljon hikisiä öitä, kuumat vartalot vieri vieressä, levottomia käsiä ja jalkoja joka puolella, hiuksia naamalla, hiuksia kurkussa, polvia selässä ja kyynerpäitä posken alla. Ruuhkavuosien aikana suurin ruuhka on varmasti perheen leveimmässä sängyssä, mikä ei milloinkaan voi olla tarpeeksi leveä. Uskon, että sänkyruuhkalla on kuitenkin mitä suurin tarkoituksensa. Sen tehtävänä on varmistaa se, ettei perheeseen synny missään nimessä lisää ruuhkaa.

Ruuhkavuosille olennaista on, että ruuhkaa on joka puolella ja kaikkialla. (Yleensä tajutonta aikapulaa korreloi myös jatkuva rahapula, mikä ei sinänsä ole suuri ongelma, sillä eihän sitä aikaa kuitenkaan voi rahalla ostaa, ja jos sattuisi ylimääräistä rahaa olemaan, niin ei olisi kuitenkaan aikaa sen käyttämiseen.) Sen tarkoituksena on turruttaa kaikki halut, toiveet ja haaveet odotustilaan niin, että ruuhkavuosista oikeasti selviytyy hengissä. Kun kuulet jonkun ruuhkavuosisen kuvailevan elämäänsä ”kuin sumussa menisi” tiedät, että hän on täysin onnistuneesti turta. Siinä vaiheessa elämässä ei ole muuta kuin esteitä eteisessä, älytöntä ravaamista jääkaapilla, 16-raajaisia perhepetejä ja puhelinvastaajaviesti, jossa kehotetaan palaamaan asiaan 10 vuoden kuluttua.

Jakakaa ihmiset, jakakaa!

Muistatko vielä sen turhautuneisuuden ja kiukun, kun sukulaiset iskeytyivät joulunpyhinä kylään ja sinun piti jakaa uudet lelusi niiden kauheiden kakaroiden kanssa. Sinun piti jakaa uudet barbit ja niiden pienen pienet ja helposti rikkoontuvat korkokengät ja korvakorut, vaikka vanhemmat kätkivät heti ovikellon soidessa XO-konjakkinsa vaatehuoneeseen ja kinkun parvekkeelle.

Mitä mielikuvia tulee mieleen jakamisesta? Voisin lyödä ainoan pääni pantiksi siitä, että monessa jakaminen herättää vilunväristyksiä, epämiellyttäviä tunteita, jopa inhoa – eikä ihme. Jakamisen ilosanomaan yhdistetään usein vahvoja ismejä ja uskonnollisuutta. Jakaminen on ehdottomasti niiden kaiken maailman hihhuleiden hommaa. Jakajista ei tykkää kukaan.

Ja sen rinnalla – kuinka hienoa onkaan omistaa! Kaikki ne tavoitteet ja suunnitelmat, jotta pääsee toteuttamaan elämän isoja haaveita omistamisesta. Ja kuinka hienoa on, että olemme kaiken omistamamme ympäröimänä: seinien, huonekalujen, kirjojen, astioiden, taulujen, lamppujen, lapsien ja puolison. Kaikki ovat minun ja vain minun.

Jotain me olemme kuitenkin oppineet jakamaan viimeisen vuosikymmenen aikana. Me jaamme reilusti ja lakkaamatta ajatuksemme, elämämme, sisustuksemme ja jopa aamupalamme ystävien, tuttujen ja jopa tuntemattomien kanssa. Sosiaalinen media on avannut yksityiset ajatuksemme ja yksityiset kotimme kaikille. Mutta polkupyörää emme voi jakaa kaverin kanssa, emmekä ruohonleikkuria naapurin kanssa. Siinä menee se jakamisen raja.

Jotain on kuitenkin tapahtumassa tai ehkä jo tapahtunut. Ihmisten kuluttamisen käyttäytyminen tulee muuttumaan. Ymmärretään, että kaikkea ei tarvitse ostaa omaksi – jotain voi myös lainata, vuokrata tai jakaa. Ja tottahan on, että kohta me hukumme tavaran keskelle, jos jokainen asia pitää omistaa – myös se yksi erityinen puutarhavempain, jota tarvitset tasan tarkkaan kerran vuodessa.

Suuressa maailmassa on jo pitkään ostettu taidetta vuokralle, hankittu designvaatteet vain yhdeksi illaksi tai lainattu merkkilaukku hetkeksi. Eikä kysymys ole välttämättä siitä, ettei näillä lainaajilla ja jakajilla olisi varaa ostaa kyseisiä tavaroita omaksi. Se nyt vaan on tyhmää ostaa jotain sellaista, jota ei tarvitse tai halua käyttää toiste. On ymmärretty, että lainaaminen ei ole huijaamista, vaan varsin järkevää rahan käyttöä. Rahaa on paljon mukavampi käyttää muuhunkin kuin omistamiseen ja tavaramäärän kasvattamiseen.

Ennustetaan, että jakaminen on uutta ostamista. Se tarkoittaa kuolemaa halpa- ja massatuotannolle ja se avaa uudenlaisia mahdollisuuksia lähituotannolle ja uniikeille tuotteille. Se avaa mahdollisuuden kestävälle kehitykselle ja pitkälle ilolle.

Olen jakanut. Kiitos, että sain tehdä sen kanssanne.

Kuka maksaa?

Helsingin Sanomissa oli hiljattain mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten suomalaiset suhtautuvat tarjoamiseen.  Mielenkiintoista ei ollut artikkelin pohjana olleen kyselytutkimuksen tulokset vaan se, miten monesta eri näkökulmasta tarjoamista voi lähestyä ja miten tarjoaminen vaikuttaa ihmisen tunteisiin ja mitä ennakko-odotuksia meillä on. Eli kuka maksaa laskun ja onko se reilua?

Jos ajatellaan tarjoamista, varmasti monelle tulee ensimmäisenä mieleen klassinen baari-ilta kaveriporukalla. Kun pohjilla on jo pari pitkää ja toiset mokomat teräviä, rahapussin nyörit höllenevät lähes joka jannulla. On kunnia-asia ja erittäin komeaa huutaa baaritiskillä ”minä tarjoan” ja heilutella suurieleisesti maksukorttia. Mutta mitä tässä rituaalissa ei tule ilmaistua on se, että tarjoaja odottaa myös muiden porukasta tarjoavan. Koska niin se kuuluu tehdä, koska se on reilua. Asiantuntijat tosin sanovat, että puhe ei olekaan silloin tarjoamisesta, vaan lainaamisesta. Koska minä tarjoan nyt, niin sinä maksat seuraavalla kierroksella takaisin.

Mutta mutta. Aina porukassa on vähintään se yksi, joka ei missään nimessä heiluttele edes pienieleisesti minkäänlaista valuuttaa, eikä puhu sanallakaan tarjoamisesta. Hän kyllä ottaa mitä annetaan, mutta osaa kadota omalla vuorolla pitkälle pissalle. Uskallan väittää, että tarjoamisessa ja reilussa pelissä on ainakin sukupuolten välillä suuri kuilu. Naiset ovat kokemukseni mukaan enemmän kuin tasapuolisia ja laskutoimituksia tehdään monta kertaa illan aikana, ettei vaan kukaan ole joutunut epäreiluun asemaan. Tai mikä pahempaa, ettei vaan kukaan ole kenellekään mitään velkaa!

Niinpä niin. Toiselle velkaa jääminen tuntuu olevan suomalaisen suurin kauhu. Tarjoaminen voi nimittäin herättää toisissa ihmisissä suurta alemmuuden ja huonommuuden tunnetta. Jos kaveri aina tarjoaa, niin sehän voi luulla minua köyhäksi. Ja toisaalta, voiko kaveri odottaa minun tarjoavan, kun hän tietää kuitenkin minun olevan ihan peeaa. Velkaa jäämisen pelko tiivistyy tietenkin meissä hämäläisissä, joiden tunne-elämän Sinikka Nopola on kätkenyt lauseeseen ”Ei tehrä tästä ny numeroo”. Hämäläinen ei halua aiheuttaa minkäänlaista vaivaa kenellekään, eikä jäädä kiitollisuuden velkaan ja siksi hän lähtee kyläänkin kertakäyttölakanat auton peräkontissa.

Tarjoamisessa taitaa päteä loppujen lopuksi samat säännöt kuin muussakin tekemisessä: siitä on hyvä sopia etukäteen. On fiksua kysyä saako tarjota ja yhtä fiksua on olla olettamatta, että se äveriäämpi kaveri aina pistää kierroksen. Mutta jos tarjoaa, niin ei saa suuttua, jos toinen ei tarjoa takaisin. Joka tapauksessa lasku on aina maksettava. Jos ei sitten artisti maksa.

Sulle, mulle, sulle, mulle ja mulle

Meidän perheessä on käynnissä tupo-neuvottelut. Jo pidemmän aikaa on esiintynyt tyytymättömyyttä sitä tosiasiaa kohtaan, että vanhemmat voivat ostaa mitä tahansa ja lapset eivät. Siis vanhemmat voivat ostaa omilla rahoillaan mitä haluavat. Lasten käsityksen ja heidän omien sanojensa mukaan he eivät saa ”ikinä mitään”, mikä on vähintäänkin ”epistä”.

Suurta närkästystä on aiheuttanut muun muassa se, että perheen toinen vanhempi tulee kotiin vaatekaupan kassin kanssa. Ostoskassit pannaan merkille aina ja erityisesti ne, joiden sisältö on pehmeää. ”Mitä sinä olet ostanut?” alkaa ristikuulustelu ja ennen kuin vanhempi on saanut takin naulaan, on kassin sisältö levitetty lattialle. ”Etkä taaskaan mitään meille” on seuraava kommentti. ”Niin epistä. Aina vaan sulle, eikä koskaan mitään meille”. Totta tosiaan, jos perheen lapsilta kysytään, he eivät koskaan saa mitään. Jos siis olet nähnyt alastomia lapsia Kuhalan koulun liepeillä, ne ovat meidän.

Neuvottelut ovat tällä hetkellä jumissa. Neuvottelutermein voisi kuvailla, että osapuolten näkemykset eroavat radikaalisti toisistaan. Yhteisymmärrystä ja sopimusta on lähes mahdotonta solmia. Molemmat osapuolet ovat tehneet omia ehdotuksiaan, jotka toinen osapuoli on sitten lähes heti hylännyt tai ehdotus on vain yksinkertaisesti osoittautunut mahdottomaksi toteuttaa käytännössä.

Vanhempien leiri on esimerkiksi ehdottanut, että nuoriso osallistuisi kotitöihin ja ansaitsisi omaa rahaa, jonka he sitten voisivat käyttää haluamallaan tavalla. Tästä innostuneena lapset tekivät taulukon, johon oli merkitty jokaisen kotityön hinta. Työtehtävinä olivat muun muassa ruokapöydän ja oman huoneen siivoaminen. Vanhempien mielestä ei vaan ole mieltä maksaa siitä, että nuoriso korjaa omia jälkiään. Se kun pitäisi tehdä ilman rahaa ja automaattisesti – ikään kuin täyden ylläpidon vastineeksi. Pattitilanne. Kerta kaikkiaan.

Sitten kokeiltiin omaa rahaa. Lapset saivat pienen summan omaan käyttöönsä joka viikko. Tällä rahalla piti ostaa karkit, tarrat, kynsilakat ja se kymmenes ainoa hyvä teroitin tänä syksynä. Homma toimi hyvin siihen asti kunnes sitä omaa rahaa piti oikeasti käyttää, eli kun se piti ojentaa kaupan kassalla tiskin yli ja sanoa ole hyvä. Siinä tilanteessa oma raha vain oli aina väärässä paikassa, yleensä kotona. Maksumieheksi siis joutui huijattu vanhempi, jolle luvattiin maksaa ostokset kotona takaisin. Sitä ei koskaan tapahtunut (koska sitten kaikki rahat menisivät eikä lapsilla enää olisi rahaa).

Perheen lapset, neuvottelun toinen osapuoli, elävät fantasiamaailmassa, jossa vanhemmilla on ehtymätön kukkaro, kivasti vinkuva Visa-kortti ja jos rahat vahingossa loppuvat kesken, sitä saa seinästä lisää. Siksi lasten mielestä ei ole mitään väärää siinä, että he vaativat perheen rahankäyttöön ehdotonta tasa-arvoa ja demokratiaa. Ihan vain siksi, koska muuten se on niin epistä.

Pois alta jäärävalta

Varoitus! Seuraava kirjoitus ottaa kantaa kuntaliitoksiin, kaikenlaiseen yhteistyöhön ja sen puutteeseen, ymmärtämättömyyteen, periksi antamiseen, muutoshaluttomuuteen sekä vetovoimaan ja maineeseen. Tämä kirjoitus ei ole politikointia, vaan se on politikointia vastaan. Tämä on puhdas lobbausyritys yhteen hiileen puhaltavan seudun puolesta. Tämä on kirjoitus yrittäjältä yrittäjälle, kansalaiselta kansalaiselle ja ennen kaikkea yrittäjältä ja kansalaiselta päättäjälle.

Onnistuneen markkinoinnin lähtökohtana on, että myytävä tuote on kunnossa. Toinen lähtökohta on, että oma pesä on kunnossa. On aivan eri asia myydä huipputuotetta, johon sen tekijät uskovat ja joka syntyy innolla ja saumattomalla yhteistyöllä, kuin myydä riidalta haisevaa halpaan paperiin käärittyä sontaa. Yksinkertaista ja varsin ymmärrettävä, eikö?

Ja mitä me nyt teemme täällä Forssan seudulla? Me itkemme, kun ei ole tarpeeksi työpaikkoja. Me itkemme, kun veroprosentit nousevat. Me itkemme, kun väki muuttaa pois, eikä vauvoja synny. Me itkemme, koska väki vanhenee ja kuolee pois. Meillä on käsissämme valtava kasa faktoja ja väistämättömiä tosiasioita, eikä kukaan lohduta Nyytiä.

Samaan aikaan me käytämme hirveän paljon energiaa riitelyyn ja toisten syyttelyyn. Enimmäkseen me riitelemme vain ollaksemme eri mieltä. Forssan Seudun Kehittämiskeskuksen ympärillä on riidelty jo vuosi. Sen sijaan, että meillä olisi seutuna yhteinen suunta ja yhteiset tavoitteet, me olemme käyttäneet paljon rahaa roikkuaksemme kiinni omissa piintyneissä mielipiteissämme. Riitelemme, koska haluamme pitää kynsin ja hampain kiinni omasta siivustamme valtaa. Mutta hyvät ihmiset, valtaan kuuluu myös vastuu ja velvollisuus.

Mitä teillä on kuntaliitosta vastaan?  Mitä te pelkäätte? Miksi te taistelette tuulimyllyjä vastaan? Esko Tonterin tekemän selvityksen mukaan kuntien yhdistämisessä ei ole voittajia ja maksajia, yksikään kunta ei ole toista varakkaampi tai selvästi köyhempi. Jos toisella on vähemmän velkaa, on toisella vastaavasti enemmän omaisuutta. Mutta me kaikki olemme aivan varmasti häviäjiä, jos jatkamme tällä riitaisella ja itsepäisellä asenteella niin pitkälle, että koittaa myöhäinen. Ilman yhdistymistä, ilman yhteen hiileen puhaltamista, me menetämme kilpailuetua, vetovoimaa ja mainetta.

Minulla on täällä perhe ja yritys, koko elämä. Minun kotiseuturakkauteni on aitoa ja vahvaa. Olen positiivinen ja uskon siihen mitä teen. Mutta jos jäärät saavat jatkaa jääräämistään, hymyni saattaa hyytyä ja katseeni harhailla vihreämmille niityille. Yrittäjänä ja äitinä minulla on valta tehdä se. Mutta ennen kaikkea minulla on velvollisuus – velvollisuus ja vastuu työntekijöitäni ja lapsiani kohtaan. Eikä se ole varoitus, se on lupaus.

Hyvän työn hintalappu

Meillä on rotariklubissa käynnissä hyväntekeväisyyshanke, jossa keräämillämme rahoilla rekrytoimme ja koulutamme vapaaehtoisia vanhusten ulkoiluttajiksi; yksinäisten, kotona asuvien vanhusten seuraksi, tueksi ja avuksi. Hankkeen suunnittelun alkumetreillä törmäsimme heti potentiaalisiin uhkakuviin. Mitä jos ja kun jotain sattuu? Vapaaehtoiset täytyy kuulemma vakuuttaa. Muuten on epäselvää kuka maksaa.

Tuntuu pöyristyttävältä, että olemme menossa kohti amerikkalaista haasteyhteiskuntaa. Mitään ei uskalla tehdä, ei tarjota eikä auttaa ilman vakuutuksia ja monisivuisia juristien tekemiä vastuuvapauslausekkeita. Mitä jos mummo kauppamatkalla liukastuu ja murtaa lonkkansa?  Onko se vapaaehtoisen ulkoiluttajan syy ja voiko hänet laittaa siitä tilille? Minä uskon, että suurempi riski on siinä, että mummo lähtee yksinään kauppaan. Mutta kun käsikynkässä on vapaaehtoinen, se on kuin vakuutus itsessään.

Eniten tässä ajattelumallissa pelottaa kuitenkin se, että kaikki vapaaehtoisuus ja hyväsydämisyys katoaa uhkien alle. Tekeekö maksumieheksi joutumisen pelko meistä välinpitämättömiä ohikävelijöitä? Uskaltaako sitä enää saattaa tuntematonta kadun yli? Uskaltaako antaa naapurille lämpimäisiä, jos se vaikka tukehtuu leipomaasi pullaan? Uskaltaako tarjota lasten koulukavereille autokyytiä, jos vaikka törmäät hirveen?

Facebookissa, taloyhtiöissä ja kaveripiirien kesken on ryhmiä, jossa voi tarjota apuaan ryhmän muille jäsenille tai pyytää apua tarvitsemaansa työhön – vaikka nyt muuttoapuun tai lastenhoitoon. Ryhmässä tarjotaan hyvän mielen pullakahveja ja ylimääräisiä omenia syksyn sadosta, lahjoitetaan yli jääneitä ruokia. Tämä on vielä toistaiseksi verottajan mukaan ihan ok, kunhan avusta tai hedelmistä pyydä mitään vastikkeeksi. Avauksia tällaisen hyvää hyvyyttään työn verottamisesta on kuitenkin aika ajoin tehty. Tämäkin vapaaehtoisuuden muoto on siis vaarassa kuolla sukupuuttoon. Ja jos sitä ei itsekkyydellä tai ihan luonnollisin keinoin saada hengiltä, niin verottamalla ainakin.

Tämä on ruma ja pelottava tie. Se on myös kallis tie. Minä haluan vielä uskoa pyyteettömyyteen, vilpittömään apuun ja hyvän tekemiseen. Haluan, että voin tarjota apua ilman, että minulla epäillään olevan taka-ajatuksia. Haluan, että voin auttaa ilman pelkoa syytteistä ja syytöksistä. Niin, minä haluan. Haluan, että auttaminen on ainoaa oikeaa itsekkyyttä. Elämää ei voi kokonaan vakuuttaa, mutta vastuuta voi jokainen kantaa. Joten lennelkööt mummot liukkailla ja kirvelkööt väärään kurkkuun vedetyt pullanmuruset silmissä! Senkin kestää, kun vierellä on joku, joka soittaa ambulanssin ja taputtaa selkään. Kaikelle ei voi eikä saa laittaa hintalappua.

Tavallisten jouluihmisten koti

Jouluaatto. Kun herään, ulkona on pimeää. Ruokailuhuoneesta kajastaa kuitenkin joulukuusenkynttilöiden lämmin valo. Kaikkialla tuoksuu juhla: kinkku, hyasintti, kuusi.  Nuuhkaisen pitkään kuusen oksaa ja ihailen siinä notkuvia kiiltäviä koristeita.  Annan käteni vaeltaa pitkin ruokapöydän vastasilitettyä pellavaliinaa, poimin pöydältä joulutähdestä tipahtaneen lehden, rutistan sen nyrkkiini, pistän silmät kiinni ja huokaisen niin syvään kuin pystyn.

Kävelen eteiseen, vedän jalkaani saappaat ja nappaan mukaan toppatakin ja pipon. Pimeydessä harpon takapihalle ja sieltä edelleen pihan yli ja aidan ulkopuolelle. Siellä seison hiljaa pimeydessä ja katson kuinka muu talo herää jouluaattoon. Valoja syttyy uusiin huoneisiin ja sammuu taas toisaalla. Näen kuinka lapset nousevat sängyistään, avaavat kalentereistaan viimeisen luukun, laittavat television päälle ja kääriytyvät sohvalle peiton alle katsomaan aattoaamun lastenohjelmia. Voin tuntea ulos asti sen kutkuttavan odotuksen ja jännityksen, joka saa pienet suut hölpöttämään kaikenlaista kummaa ja kädet ja jalat liikkumaan levottomasti sinne ja tänne.

Nuorena tyttönä minulla oli tapana erityisesti joulun alla huvitella kuvittelemalla millaisia ja miten onnellisia ihmisiä ikkunoiden takana asui.  Nopeasti ohi kävellessä ikkuna ei tietenkään näyttänyt kaikkea, se antoi vaan pieniä välähdyksiä; joku hääri keittiössä, toinen nökötti television sinertävän valon kajossa hievahtamatta, ja jos kävi tuuri – näki ohikiitävän vilahduksen perheestä, joka yhdessä koristeli kuusta. Ulkoa, kylmästä pimeästä katsottuna, valon täytteiset ikkunat näyttivät aina kodikkailta, lämpöisiltä ja hauskoilta.

Seison edelleen hievahtamatta paikoillani ja vaikka varpaitani alkaa jo paleltaa, en malta vielä lähteä takaisin sisälle. Talo näyttää sieltä kaukaa katsottuna niin kodikkaalta, niin kauniilta ja jouluiselta. Se näyttää siltä, että siellä asuu varmasti hyviä ihmisiä. Lapset eivät malta enää pysyä paikoillaan, näen, että makuuhuoneessa lyödään valot päälle ja kaksi pientä hahmoa hyppää keskelle sänkyä. Sitten alkaa kummastunut etsintä. Jotain tai joku on kadoksissa!

Luulen jalkojeni jäätyneen paikoilleen, enkä pääse enää liikkeelle. Sitten ymmärrän, että siellä valon ja lämmön keskellä etsitään minua. Ikkunasta näkyvät välähdykset eivät ole kokonaisia ennen kuin vielä yksi on mukana hääräämässä, komentamassa, toppuuttelemassa, lohduttamassa, huutamassa, nauramassa ja laulamassa. Vähän myöhemmin, kun laitan kahvin tippumaan, näen että tumma hahmo pysähtyy siihen samaan kohtaan, jossa minä äsken seisoin ja katselin. Minun tekisi mieli avata ovi ja huutaa, että ”arvasit oikein!”, mutta sen sijaan lähetän hänelle ajatuksissani hyvän joulun toivotukset ja säästän kaiken keksimisen hauskuuden hänelle itselleen. Siis heti kun saan lapset irti toistensa hiuksista.

2013 Kolumnit

Pyyhkeitä lomalta

Levitän neljä pyyhettä neljälle aurinkotuolille. Kaksi hellokittyä ja kaksi pokemonia. Jälkimmäiset ovat vanhempaa vuosikertaa, haalistuneita ja kulahtaneita, osittain jopa läpikuultavia. Viereisille tuoleille on jo käyty laittamassa pyyhkeet hyvissä ajoin, varmasti ennen auringonnousua. Pyyhkeet ovat isoja ja muhkeita. Toinen puoli ihoa ihanasti hierovaa froteeta, toinen puoli sametinpehmeää plyysiä. Pian pyyhkeiden viereen kävelee rennosti rupatellen paahteisen ruskea ja nauravainen perhe. Valkoiset shortsit ja tunikat lentävät huolettomasti Björn Borgin rantakassiin ja pian tuoleissa makaa neljä täydellisesti yhteen sointuvaa ihmistä täydellisten pyyhkeittensä päällä.

Ruotsalaisia, arvelen ja kiskon omaa littanaa pyyhettäni pepun alta. Se on niin pieni, että tuskin riittää ylävartaloa suojaamaan. Lapsellinen Pokemon-kuosi alkaa hävettää ja olen onnellinen, että ruumiini onnistuu peittämään sen lähes kokonaan. Päätän, että rullaan sen muka vahingossa mytyksi lähtiessäni uimaan tai allasbaarille. Jos siis päätän liikkua ollenkaan. Vitivalkoinen keski-ikäistyvä kroppani tuskin kaipaa ylimääräisiä kunniakierroksia uima-altaalla. Miten joku muu voikaan tulla noin ruskeaksi vajaassa viikossa?

Keskityn uudelleen pyyhkeisiin. Valmistelen mielessäni perustelupuhetta. Siis siltä varalta, että joku noista deluxe-pyyhkeen omistajista saattaisi jotain kysyä. Koska kukaan ei kuitenkaan näytä tulevan kysymään mitään, päätän pitää hyvin valmistellun puheeni miehelleni. ”Tiedätkö mitä tuollaiset jättikokoiset ja paksut pyyhkeet painavat? Varmasti puolitoista kiloa per pyyhe. Se on aika paljon 20 matkalaukkukilossa. Minä otin meille nämä 10 kesää nähneet, koska ne voi hyvällä omatunnolla jättää tarvittaessa jatkamaan lomaa auringossa. Vai ovatkohan nuo ostaneet pyyhkeet vasta täältä ja aikovat joka tapauksessa jättää ne kyydistä? Kalliiksi sellainen tulee joka tapauksessa, ylipainoa koneessa tai tuhlausta on luvassa, katsoo asiaa miten päin tahansa. Tuollainen mahtaa kuivuakin aika kauan. Ei yhdessä yössä kyllä kuivu, täällä on kosteat yöt. Ja miten ne erottavat mikä on kenenkin pyyhe, kun kaikki ovat samaa kuosia? Ei yhtään hygieenistä.”

En odota saavani vastausta vaan jatkan allasalueen ihmisryppään tutkiskelua. Välillä on komennettava lapsia, sillä toinen on sukeltanut yhteen menoon kaksi tuntia ja sen silmät näyttävät kirsikkatomaateilta. Toinen kinuaa neljättä jäätelöään tunnin sisällä. Täydellisten pyyhkeiden päällä makaa täydellisen rauhallisia lapsia. Makaavat ja lukevat Kalle Ankaa. Onkohan ne huumattu vai ovatko ne oikeita lapsia ollenkaan? Jos tuollaisia kauniita mallilapsia myydään turistikojuissa plyyssipyyhkeiden vieressä.

Ilokseni huomaan nuoren poikaporukan, joka ottaa aurinkoa ilman minkäänlaista suojausta. Ihan kommandona. Ei nyt ilman housuja, mutta ilman pyyhkeitä. Iljettävää, maata nyt siinä toisen aurinkorasvahiessä. Otan romaanin omasta aurinkokassistani (se nyt on vain lähikaupasta ostettu kesto-ostoskassi, mutta siinä on teemaan sopivia raikkaita appelsiinejä kyljessä) ja katson varmuuden vuoksi vielä kerran täydellisten pyyhkeiden tilannetta. Äiti Ruotsalainen on nousemassa ylös ja menossa ilmeisesti uimaan. Ei, kyllä se menee baaritiskille. Sanon nopeasti viereiselle pokemonpyyhkeelle, että haepas sinäkin meille oikein aamupäiväoluet. Samassa ruskea ilmestys liitääkin jo vastaan appelsiinimehupullon kanssa. En kuitenkaan uskalla enää huutaa kaljanhakijaa takaisin, vaan piilotan moukkamaisen ison tuopin tuolin alle.

Sitten altaalle tulee jauhonvalkoinen perhe valkoiset pyyhkeet olkapäillä. Ei rantalaukkua, ei romaania, vain valkoiset pyyhkeet ja pullo aurinkorasvaa. Hotellipyyhkeet!, hihkaisen mielessäni ja hymyilen leveääkin leveää hymyä, nousen ylös tuolistani, otan piirretyillä japanilaishahmoilla täytetyn räikeän pyyhkeeni molempiin käsiin ja heilautan sitä tuulessa kuin murusia puistelleen. Joku muu on ensimmäistä kertaa aurinkolomalla.

Anomus Keväälle

Hyvä kevät,

Toivottavasti et pidä kirjettäni tunkeilevana, mutta minulla on Sinua ääretön ikävä. Tuijotan kalenteria ja ikkunan takana näkyvää lumimerta vuoron perään ja huokailen. Katson jokaisen sääennusteen televisiosta ja toivon niiden kertovan saapumisestasi jotain uutta. Pakkanen on asunut täällä nyt jo tarpeeksi kauan – ihan niin kauan, että se on alkanut haista. Sillä tavalla kuin vieraatkin alkavat haista kolmantena päivänä sananlaskun mukaan. Nyt vain odotan Sinua, rakas kevät. Milloin oikein tulet?

Aurinko on jo korkealla, ja se tekee ikäviä temppujaan niin sisällä kuin ulkonakin. Ilman lämmintä tuulta se on ikään kuin hukassa. Se paistaa sisälle armottomasti ja paljastaa talven saastuttamat ikkunat. Se ilkkuu ja vilkkuu pitkin huoneita. Ilman Sinua kevät, ilman lämmintä paloasi, ei ikkunoiden pesemisestä tule mitään. On vain annettava auringon nauraa ja jatkaa leikkejään.

Ilman sinua kevät, me kaikki olemme hukassa. Olen huomannut, että ihmiset eivät ole älynneet ottaa edes jouluvaloja irti töpselistä, lieneekö pakkanen purrut pahemman kerran. Pulkat, sukset ja kelkat nojaavat talon seinään, mutta kukaan ei viitsi enää niihin tarttua. En halua hiihtää, haluan pyöräillä. En halua laskea mäkeä, haluan kieriä vihreällä nurmella. Olisi aika siis kääntää lehteä ja siirtyä uuteen aikaan, on kevät sinun aikasi jo.

Untuvatakkini kaipaisi jo lomaa, samoin hyvin palvelleet talvisaappaat. Antaisitko vihdoinkin niille mahdollisuuden hengähtää? Olen huomannut, että ovat tuskissaan alentuneet lähes kiusaamisen tasolle. Untuvatakista tulee päivän mittaan tuskaisen kuuma. Se nostattaa hien pintaan, saa tukan lässähtämään ja meikit valumaan. Talvisaappaiden epäilen kävelevän joku päivä omin luvin ulos ovesta. Sivelen vaatehuoneessa salaa kevättrenssiä ja ihanan kevyitä ja värikkäitä kesävaatteita, mutta mittarin näyttäessä aamuisin kymmentä pakkasastetta ei voi muuta kuin turvautua tuttuihin varusteisiin. Niihin tummiin ja tunkkaisiin.

Ilman sinua kevät pääsiäinenkään ei ole oikea pääsiäinen. Olen usein laittanut pääsiäiseksi narsisseja ulos. Nyt tuolla Siperian tuulissa ei pärjää edes muovikukkaset. (Tiedän kyllä, että pääsiäisen paikka kalenterissa vaihtelee, mutta hei silti!) En edes uskalla haaveilla siitä, että kukkapenkki paljastuisi ja alkaisi työntää versoja mullasta ylös.  Nyt kukkapenkin päällä on vielä puolitoista metriä lunta. Siihenkin olen lopen kyllästynyt, siis lumeen. Jos sitä vielä sataa, en voi vastata seurauksista. Anna kevät meille edes talven pois sulattava vesisade.

Kaikista pahinta on kuitenkin tämä odottaminen. Hyvä kevät, päästä meidät piinasta ja anna meille lämpösi. Anna meille toivoa, että meillä olisi pian myös kesä, vihreys ja paljaat varpaat.

Kärsimättömästi vastaustasi ja jälleennäkemistä odottaen, rakkaudella Johanna.  Ps. Voit välittää viestiä Pekka Poudan kautta tai vain yllättää joku aamu iloisella lämpöaallolla.

Tositeeveetä

Tosityhmätelevisiota

Tyhmyys on saanut pysyvän kodin televisiosta. Mistä ne kaikki tyhmät ihmiset löytyvätkin, niin tyhmät, ettei tyhmänä oleminen riitä, vaan sitä tyhmyyttä pitää esitellä koko maailmalle. Punastelevan myötähäpeän aika on ohi, nyt mennään niin pitkälle, että ihka ensimmäiset Idols-koelaulutkin tuntuvat puoli yhdeksän uutisilta.

Yksi varmasti tyhmimmistä on roskaruokaäidit. Kaksikymppinen kahden lapsen brittiäiti kertoo silmät pyöreinä, ettei hänellä ole aikaa tehdä lapsilleen kotona ruokaa. Onhan hänellä kokopäivätyönään ne kaksi lasta. Siksi hän tarjoilee lapsilleen hampurilaisia, ranskalaisia ja kuorrutettuja kanansiipiä kaksi kertaa päivässä – suoraan take away -pussista. Tämä kiireinen kotiäiti ei myöskään ymmärrä, että hän tekee jotain väärin. Hänen lapsensahan saavat kuitenkin ruokaa ja ovat terveitä. Kerrotaanko typerälle äidille, että kokkaamattomuudesta seuraa väistämättä ennenaikainen kuolema ja sitä ennen pari tuhatta muuta ongelmaa? Ei tietenkään, tyhmyyttä on niin kiva jakaa ihan raakana.

Tyhmiä ovat myös kaikki häitään suunnittelevat morsiamet ja sulhaset, jotka kuvittelevat naimisiin menemisen tekevän heistä maailman ruhtinaita. Häät ja sen elämän suurimman ja hienoimman päivän järjesteleminen saavat naimaihmisissä aikaan pelottavia piirteitä.  Jokaisesta morsiamesta kuoriutuu jossain vaiheessa hirviö, joka huutaa ja räyhää pää punaisena kuinka tärkeää on, että morsiusneidoilla on kaikilla samanväristä huulipunaa. En usko, että niin julmat ja omituiset ihmiset voivat rakastaa ketään pyyteettä. Tyhmät tuhlaavat ja touhottavat turhaan. Varsinkin kun hyvin tietävät, että puolet avioliitoista johtaa avioeroon.

Sitten ovat nämä uuden elämän metsästäjät, jotka saavat muutoksensa tueksi huipputreenarit, huippuravintoneuvojat, huippustailistit ja vielä puolison pyyteettömän tuen. Ja mitä he kuitenkin puolen aikaa tekevät? Lipsuvat ja löysäilevät joka käänteessä ja valittavat kuinka rankkaa on syödä vihanneksia ja käydä aamulenkillä. He itkevät vuolaasti kebabinsa perään, joka on annettu toisella kanavalla kolisevalle, luurankoa muistuttavalle dieettivaihtarille. Hän siellä nyt syö hampaat irvessä elämänsä ensimmäistä roskalavaa ja ihmettelee miksi aikuinen ihminen ei voisi elää pelkillä muroilla. Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis.

Tarvitsemmeko me oikeasti satoja tunteja viikossa muistutuksia siitä, kuinka paljon tyhmyyttä maailmaan mahtuu? Eikö ajatusten, mielipiteiden ja toiminnan vapaudellakin ole joku tyhmyysraja? Eikö riitä, että tosielämässäkin riittää tarpeeksi tyhmiä joka alagenressä? Ei siihen tarvita draaman kaarta eikä löyhää käsikirjoitusta. Vai tekeekö kaiken sen tyhmyyden näkeminen ja tajuaminen meistä viisaampia? En usko, niin tyhmä ei taida olla kukaan. Ja jos on, se pyörii ihan varmasti jo huomenna prime timessa ja lauantaiaamuna uusintana.

Viuhahdus

Viuhahdus

Kesä on yksi nopea viuhahdus. Se tulee aina yllätyksenä ja saa ihmiset paniikin valtaan.  Ja juuri kun opit, että ulos voi lähteä ilman jotain lämmintä, se on kääntänyt jo takkia ja pujahtanut ulos ovesta.  VIUH se tuli ja AHDISTUS se meni. Yhtenä päivänä sitä vain huomaa, että sandaalit eivät sovi lumeen ja että jos herää auringon mukaan, on auttamattomasti myöhässä töistä.

Ainoa keino selvitä viuhahduksesta, on viuhahtaa takaisin. Kesä on otettava yhtä kevyesti kuin hennoin etelätuuli ja ohuin Harlequin-tarina. Kesälle pitää näyttää, että osaavat sitä muutkin flirtata, juksata, houkutella, vietellä ja viedä jalat alta.

Kesällä ensimmäisenä kyytiä saavat rutiinit. On ihan ok, että monipuolinen ja ruokaympyrää edustava illallinen on päivä toisensa jälkeen grillimakkara ja sinappi. Kukaan ei ainakaan katso kellosta, milloin pitäisi syödä. Grilli lämpiää heti, kun ensimmäinen lapsista pyörtyy trampoliinille. Ei ole myöskään mitään huolestuttavaa siinä, että lapset kaatuvat sänkyihinsä likaisine varpaineen kaksi tuntia talvista aikaa myöhemmin. Kesällä on tärkeää, ettei nuoruus pääse viuhahtamaan ohi nukkuessa.

Seuraavaksi annetaan tyylitajun viuhahtaa taivaalle. Kesällä jokainen päivä – siis myös töissä – on casual friday (rento perjantai). Kesällä saa pukeutua mauttomiin ja ryppyisiin hawaiipaitoihin, shortseihin, juuri ja juuri vaatekappaleeksi tunnistettaviin lyhyempiäkin lyhyempiin roiskeläppiin sekä kantapäistä ja varpaista auki oleviin jalkineisiin – sukilla tai ilman sukkia. Käsivarret, olkapäät ja napa saavat näkyä, jopa samanaikaisesti. Tyylistä puhuttaessa kannattaa kuitenkin muistaa, että epämääräinen paidattomuus julkisilla paikoilla ei ole millään mittarilla tyylikästä. Jos haluaa oikeasti viuhahtaa, se kannattaa tehdä mökkirannassa puolenyön jälkeen.

Kesällä kukaan ei kaipaa moraalia. Kesä on iloisten hormonien aikaa. Kesäkissoja, kesäheiloja, kesämiehiä ja kesäleskiä otetaan ja jätetään surutta tiedostaen, että sitoutuminen on kylmien talvi-iltojen haihatusta. Kesällä on lupa viuhahtaa kukasta kukkaan, ottaa ja jättää, aivan kuten kesä itsekin tekee.

Vaarat, riskit tai minkäänlaiset säännöt eivät päde kesään. Nahka saa palaa ja auringonpistoskin menee joka tapauksessa muutaman päivän oksentamisella ohi. Talvella niin syntinen kalsarikaljoittelu saa pelkästään sosiaalista hyväksyntää, kun sitä tekee terassin puolella. Ei kesää ilman viuhahdusta kilisevän Siwan kassin kanssa.

Minä kokeilin viuhahtamista ensimmäisenä kuumana kesäpäivänä ja ajoin polkupyörällä kaupungin halki lyhyt hame päälläni. Pelti ei kolissut – kaikista niistä lukuisista tutkimuksista huolimatta, joiden mukaan lyhyet hameet lisäävät kolareita ja aiheuttavat vaaratilanteita liikenteessä. Päinvastoin, lyhyt hame sai autot selvästi laskemaan tilannenopeutta ja pysähtymään suojatien eteen jopa puoleksi minuutiksi vain antaakseen tietä.

Viuhahtaminen ei voi olla siis vaarallista. Kannattaa kokeilla. Siihen kun menee vain yksi viuhahdus.

Lomaa lomasta

Lomaa lomasta, krapula pitkästä onnesta

Aivan kuten me jatkuvasti tavoittelemme onnellisuutta, me toivomme elämän parhaiden ja erityisten hetkien jatkuvan loputtomiin. Näinä päivinä moni toivoo, että elämä olisi ikuista lomaa. Ei aikaisia heräämisiä, ei kiukuttelevien nuhanenien kuskaamista päivähoitoon, ei kellon mukaan juoksemista, ei velvollisuuksia, ei laihdutuskuureja, ei hikisiä jumppasaleja. Vain jatkuvia onnen tunteja puoleen hintaan. Toivomme siitäkin huolimatta, että meille jo lapsena opetettiin, että jokainen päivä ei voi olla karkkipäivä. Muuten menee makeisistakin maku.

Kun me olemme lomalla, me olemme yleensä lomalla palkkatyöstä. Me keräämme virtaa, lataamme akkuja, päästelemme höyryjä, rentoudumme ja teemme kaikkea sellaista, mitä emme työpäivinä ehdi tai jaksa. Tai olemme tekemättä. Loma on siis sitä aivan jotain muuta, ja ennen kaikkea sen pitäisi purkaa työstä aiheutunutta stressiä. Mutta lomastakin voi tulla stressi, loma aiheuttaa stressiä ja loman loppuminen – siinä vasta syy ahdistua. Jos uusi stressi kumoaisi vanhan stressin, jutussa olisi järkeä. Epäilen kuitenkin, että elämme jatkuvassa stressitilassa, jota näennäisesti lääkitään leikkimällä näennäistä vapautta.

”On niin paha olo henkisesti, että ihan oksettaa.” Näin kuvailee iltapäivälehden sivuilla satunnainen lomalta palaaja tuntemuksiaan. Töihin palaaminen on todellakin suuri stressitekijä, komppaa omasta puolestaan työterveyspalveluja tarjoava yritys kotisivuillaan.  Lomanlopetusstressi voi pahimmillaan äityä niin pahaksi, että on hakeuduttava hoitoon. Siis hoitoon! Ei auta edes lomaltapaluurahat, sillä ne on tuhlattu jo etukäteen muumimaailmoissa ja sinkkuristeilyillä.

Jos töihin palaaminen ei innosta, kannattaa miettiä, onko syy loman pituudessa, lomassa itsessään vai kenties työpaikassa. On oltava muitakin syitä palata töihin kuin ne tuhlatut lomarahat. Kukaan ei jaksa 48 viikkoa töitä vuodessa vain siksi, että saisi olla neljä viikkoa palkallisella kesälomalla. Jos elää vain lomaa varten ja lomaa odottaen, on syytä kerrata peruskoulun prosenttilaskuoppia. Silloin on nimittäin vain noin seitsemän prosenttisesti läsnä omassa elämässään. Muu aika kuluu odottaessa.

Juhlinnan seurauksena on aina piinaava krapula, jota sananlasku kuvailee itkuksi pitkästä ilosta. Minulla ei ollut vaikea keksiä syitä palata töihin: perhe, asuntolaina, loman aikana paisunut Visa-lasku, työkaverit, työpaikka ihan itsessään ja vaikka se, että on aamuisin jokin syy pukea vaatteet päälle. Ja vielä toisen kerran on mainittava perhe. Vaikka onkin ihanaa viettää yhteistä aikaa aamusta iltaan päivästä toiseen ja toiseen kymmeneen, jossain vaiheessa 24/7 täyden palvelun huoltamon leikkiminen alkaa lievästi ilmaistuna kyllästyttää. Loman voikin sanoa silloin onnistuneen upeasti, kun huomaa kaipaavansa kipeästi lomaa lomasta.

Lihava

Kelpaako, vaikka kuminauha kiristää?

Seisoimme kavereiden kanssa Tölön koulun kuraisella pihalla ja yritimme pitää suojaa vaakatasossa vihmovaa vettä vastaan. Ja siinä värjötellessä eteemme ilmestyi sanansaattaja, joka kertoi, että Pentti (nimi muutettu) ei enää halua olla mun kaa ja haluaa luokkasormuksensa takaisin. Elämää suuremmasta järkytyksestä huolimatta sain kysytyksi miksi. ”Koska sä olet liian lihava sille”, kuului yksioikoinen vastaus. Ensimmäistä kertaa koin, että en kelpaa siksi, että olen väärän kokoinen.

Reilut 20 vuotta myöhemmin törmään jatkuvasti siihen, että minua onnitellaan ja minulta tiedustellaan laskettua aikaa, vaikka lapset on jo tehty ja piste. Kyllästyn tilanteeseen ja ryhdyn tyrmistyttämään onnittelijoita ilmoittamalla, että en ole raskaana, ainoastaan lihava. No, oikea termi olisi ollut varmaankin vatsakas, mutta lihavalla on syyllistävämpi vaikutus. Ihan kuin olisin saanut kyselijät verekseltään kiinni läskiksi lällättämisestä. Ja kuitenkin olisin halunnut jokaisella kerralla ja mitä suurimmalla kiihkolla selittää, että minulla on notko selkä ja kuinka geeneissä voimakkaasti dominoiva pömppövatsa on hallinnut elämääni ensimmäisistä Coca Cola -kameralla otetuista valokuvista lähtien.

Kukaan ei halua olla lihava. Ja kuitenkin on lihavia ihmisiä, jotka ovat suhteellisen sinut itsensä ja kilojensa kanssa. Suurempi ongelma tuntuu vain olevan toiset ihmiset näiden onnellisten ihmisten ympärillä, heitä kun läski ärsyttää. Suurimman lusikan soppaan laittaa terveysviranomaiset, jotka haluavat väkisin ahtaa kaikki maailman ihmiset kahden toisiaan lähellä olevan viivan väliin. Maailma on tehty gaussin käyrälle, mutta painon pitää osua 18 ja 25 välille.

Nyt lihavat tuntuvat saaneen tarpeeksi ahdistelusta ja osoittelusta. Allikosta on noussut uusi paremman itsetunnon omaava ryhmä ylipainoisia, jotka hakevat oikeutettua ja yhdenvertaista paikkaa yhteiskunnasta. On pulskien ja pullukoiden blogeja ja lihavan ihmisen elämää avaavia lehtijuttuja. Uusimpana puolustuspuheevuorona eilen ilmestynyt Pekka Hiltusen romaani ISO, kertomus 136 kiloisesta Annista, jonka paino on ongelma muulle maailmalle, ei hänelle itselleen. Romaani sai huomattavan paljon julkisuutta jo ennen ilmestymistään ja uusin vaistaväite tuntuukin olevan, että turhaan ylipainoisia syrjitään. On ihan ok olla lihava, kunhan on muuten terve, reipas ja pätevä.

Minä en mielestäni ole koskaan ollut lihava, mutta vain harvoin olen sopinut yhteiskunnan asettamiin ihannemittoihin. Olen saanut terveystarkastuksissa osakseni yleistämistä, syyttelyä ja tuomitsemista, ja niihin olen vastannut mielipahalla, syyllisyydellä ja selittelyllä. Tasapäistäminen on toiminut ja aina vaan tunnen olevani sen kantillisen valokuvan tyttö, jonka hameen ja paidan välissä on rako, sillä kuminauha karttaa pömppöä ja rullaa pakoon vatsan alle.

Yritä yritä

Yritä ite vaikka

Tässä kuussa minulle tulee täyteen 10 vuotta yrittäjyyttä. Huomenna torstaina 5. syyskuuta vietetään yrittäjän päivää. Mitään ajankohtaisempaa ja oikeutetumpaa aihetta kuin yrittäjyys tuskin tähän hetkeen löytyy. Sen kunniaksi teen vähemmän yllättäviä juonikäänteitä yrittäjyyteni varrelta ja tarjoilen 10 vinkkiä yrittäjyyttä harkitseville.

Paljastan, etten missään, korostan missään, vaiheessa en ajatellut ryhtyväni ikimaailmassa yrittäjäksi. Olin seurannut koko lapsuuteni äidin yrittäjyyttä, mikä tarkoitti lähinnä pitkiä työpäiviä. Oli normaalia, että äiti oli aina töissä. Äidin ainoa ohje kasvavalle pikku Johannalle olikin ”Tee mitä teet, mutta älä yrittäjäksi rupea”.

Tarvittiin kuitenkin vain yksi heitto ja yksi vakavampi kysymys, ja minä huomasin sanovani sydän kiihkeästi hakaten yrittäjyydelle tahdon. Heitin hyvästit turvalliselle ja suhteellisen leveälle valtion leivälle, ja samalla tein hypyn sillalta alas ilman köyttä. Siltä ainakin tuntui. Se oli rohkeaa, se oli intohimoista, se oli unelmaa – se oli silkkaa hulluutta.

Myönnän, että en tiennyt mitään sellaisista kuin liiketoimintasuunnitelma, tuloslaskelma, vähennykset, tyel, yel tai kate. Olin humanisti, joka oli ehtinyt tehdä lyhyen työuran kahdessa valtion pestissä. Osasin tehdä sitä, mitä olin aikaisemminkin tehnyt ja mihin olin koulutuksen saanut. Se kaikki muu siinä ympärillä, se varsinainen yrittäjyys, oli täyttä hepreaa. Oli vääriä luuloja ja tiedon väärtejä ja melko lailla suunnitelmia, jotka käsittivät puuhun kiipeämisen pylly edellä.

Nopeasti kuitenkin huomasin, että menestyäkseen yrittäjänä ei tarvitse ihmeitä. Yrittäjyys on uskonto, elämäntapa ja asenne, mutta niitä kaikkia yhdistää terve maalaisjärki, ahkeruus ja tahto. Yrittäjyyden voi kiteyttää muutamaan tosiasiaan, joita lähestyn suomalaiselle mentaliteetille helposti ymmärrettävässä negaation muodossa.

  1. Älä ryhdy yrittäjäksi, jos et ymmärrä, että yrityksen menestys on sinusta kiinni. 2. Älä ryhdy yrittäjäksi, jos et ole valmis venymään ja vanumaan. 3. Älä ryhdy yrittäjäksi, jos et ymmärrä, että venymiselläkin on rajansa. Sairas yrittäjä on entinen yrittäjä. 4. Älä ryhdy yrittäjäksi, jos sinulta puuttuu intohimo siihen mitä teet. 5. Älä ryhdy yrittäjäksi, jos et raaski tappaa unelmiasi ja tinkiä periaatteistasi. Yrittäminen on kuitenkin yksinkertaisuudessaan vain rahan tekemistä. 6. Älä ryhdy yrittäjäksi, jos et saa pidettyä edes omaa henkilökohtaista talouttasi tasapainossa. 7. Älä ryhdy yrittäjäksi, jos sinulla ei ole mitään erilaista tai uutta annettavaa vanhoille markkinoille. Idea on tärkein. 8. Älä ryhdy yrittäjäksi, jos et osaa pyytää apua. 9. Älä ryhdy yrittäjäksi, jos yrittäjyyden status yhteiskunnassa kulminoituu sinun mielestäsi leasing-mersuun.
  2. Jos väitit joka kohdassa vastaan, sinusta luultavasti löytyy osaamista, sisua, halua ja kykyä. Niitä tarvitaan silloin kun pelkkä yrittäminen eri riitä. Saa olla myös eri mieltä – haastan yrittämään.
Me teimme sen!

Elämässä pitää olla tavoitteita. Sellaisia suunnitelmia ja unelmia, jotka on mahdollista toteuttaa ja joiden ansiosta jaksaa läpi harmaan syksyn, pitkän talven ja odottavan kevään. Ja mikä tärkeintä, tavoitteet ja unelmat pitää jakaa. Se tekee niistä moninkertaisia, suurempia ja nautinnollisempia – se tekee niistä enemmän totta.

Olen juuri palaamassa Nizzasta, jossa juoksin elämäni ensimmäisen maratonin. Istun Münchenin lentokentällä odottamassa jatkolentoa Helsinkiin ja mietin, miten ikinä osaan pukea sanoiksi kaikki ne tunteet, jotka sisälläni kuplivat. Miten osaisin kertoa kaiken ilman, että tarinasta tulee tylsä matkakertomus tai viisastelu siitä, miten maraton olisi pitänyt juosta ja mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä toisin.

Siksi en kirjoitakaan maratonin juoksemisesta, vaan tunteista. Kirjoitan tunteista ja voittamisesta. Ei maratonin voittamisesta, ei juoksukavereiden voittamisesta, vaan itsensä voittamisesta. Siitä, että pystyy tekemään jotain, jota ei ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Siitä, että puolen vuoden harjoittelu ei ole mennyt hukkaan ja että on uskaltanut asettaa itselleen sellaisia tavoitteita, joista ei pääse yli sieltä, missä aita on matalin.

Maratonin juokseminen ei tehnyt minusta parempaa ihmistä. Se ei ole tehnyt minusta edes laihempaa (kaikista odotuksista huolimatta). Mutta nyt olen palaamassa kotiin monin verroin rikkaampana, eheämpänä ja onnellisempana ihmisenä. Olen onnellinen, että jaksoin juosta 42 kilometriä. Olen onnellinen, että sain juosta ne 42 kilometriä hyvien ystävien kanssa. Olen onnellinen, että tein sen paikassa, jossa meri on azurin sininen. Olen onnellinen, että mukana matkalla oli maratonille omistautunut huoltojoukko, joka piti huolta hyvästä tunnelmasta, tankkasi meidän kanssa pastaa ja oikeasti otti juoksumme huoltamisen enemmän kuin tosissaan. Huoltoporukka juoksi oman maratoninsa ranskalaisia juna-aikatauluja vastaan, he huusivat, kiljuivat, kannustivat ja pitivät huolta siitä, että meillä juoksijoilla oli juomaa ja energiaa koko matkalle.

Lupasin, etten mainitse nimiä. Valehtelin. Haluan kiittää teitä kaikkia teidän omalla nimellä. Kiitos Elina, Karolina ja Kole yhteisistä 42 kilometristä, joista 33 voisin väittää jopa nautinnolliseksi. Kiitos Mika S, Krista, Mika L, Jarkko, Johanna, Jaana ja Jussi naurusta, huolenpidosta ja maailman parhaasta matkaseurasta.

Ja vielä. Tavoitteiden saavuttamisen jälkeen pitää asettaa uusia tavoitteita. Muutoin saavutuksesta saatu ilo jää lyhyeksi ja kalenteri tyhjäksi. Seuraava tavoite ei ole kuitenkaan maraton, sehän on siis jo saavutettu. Toki maratonejakin tulen vielä juoksemaan – ihan vaikka vain seuran ja hauskojen reissujen takia. Vielä hetken olen kylläinen tästä yhdestä. Minä, me, ystäväni – me teimme sen!

Oletko istuja vai lentäjä?

Yrittäjää voi auttaa kehittymään ja kasvamaan, yrittäjää voi auttaa löytämään oikeat rahoittajat ja kontaktit. Yrittäjää voi auttaa kansainvälistymään ja kehittämään uusia tuotteita. Mutta missä yrittäjää ei voi auttaa, on perusyrittämisessä. Siinä yrittäjän on pärjättävä ilman apua.

Forssan Seudun Kehittämiskeskuksen ympärillä kuohuu. Ilmiö ei ole ainutlaatuinen, eikä koske pelkästään meidän seutuamme. Olen törmännyt samaan liikehdintään myös muualla Suomessa. Suuren murroksen (lue kuntaliitokset) edessä katsotaan yhä tiiviimmin menneisyyteen, haikaillaan vanhojen aikojen perään ja taannutaan, kun ei uskalleta ottaa rohkeasti askelta eteenpäin. Sitä kutsutaan muutosvastarinnaksi. Psykologian puolella puhutaan myös defenssimekanismeista. Sigmund Freud osasi jo 1893 kertoa, että ihminen torjuu uuden asian ja puolustautuu kieltämällä, älyllistämällä, selittelemällä, huumorilla ja heijastamalla oma ahdistus toiseen ihmiseen tai asiaan.

On harmittavaista, että ahdistus heijastuu elinkeinoelämään. Siis siihen, jota erityisesti tarvitaan, jos ylipäätänsä aiotaan pysyä hengissä. Pelkillä hyvillä kuntapalveluilla ja kyläkoulujen säilyttämisellä ei pitkälle pötkitä. Kaikelle lystille tarvitaan myös maksajat.

On todettu, että on helpompaa luoda uusia työpaikkoja olemassa oleviin yrityksiin, kuin perustaa tai hankkia täysin uusia yrityksiä paikkakunnalle. Tähän tarvitaan asiantuntijoita ja ammattilaisia, jotka osaavat haistaa kasvun mahdollisuuden. Mutta mitä vielä enemmän tarvitaan, on sellaisia yrityksiä ja yrittäjiä, jotka aidosti haluavat itse kasvaa ja kehittyä. Tarvitaan valveutuneita ja hereillä olevia yrittäjiä, jotka osaavat hakea apua tavoitteisiinsa.

Yrityskehittämisen rooli on ymmärretty väärin, jos ajatellaan, että yrityskehittäjien pitäisi kiertää yrityksissä kyselemässä mitä kuuluu ja miten menee. Ei ole kenenkään etu tarjota julkisilla varoilla seurustelupalveluja tai pahimmassa tapauksessa saattohoitoa. Yrityskehitysrahat ja panokset on kaiken järjen ja yhteiskunnallisen hyvän nimissä keskitettävä yrityksiin, joissa on potentiaalia. On panostettava yrityksiin, jotka luovat uusia työpaikkoja ja jotka tuovat paikkakunnalle rahaa.

Ihmiset, yritykset, päättäjät, hämmentäjät – ne kaikki, jotka istuvat takapuoli penkissä kiinni odottamassa pelastajaa, eivät tarvitse pelastusta. Heidän aikansa meni jo. He saavat istua ja odottaa maailman tappiin asti. Mutta ne, jotka tavoittelevat kuuta ja pelottomasti rakentavat rakettia, jolla lentää sinne, tarvitsevat ja ovat ansainneet kaiken mahdollisen avun – jokaisen ylimääräisen käsiparin ja hyvän neuvon.

Seudulle on kaivattu strategiaa. Tässä se on tiivistetysti. Olemmeko me niitä, jotka jäävät istumaan, vai niitä, jotka nousevat lentoon? Tiukka valinta, vai mitä?

Huomisen ajatuksia maailman palasista

Tämä syksy on ollut kiireinen. Jos mahdollista, se on ollut elämäni kiireisin. Tosin vertauspintaa ei ole, jokainen kiire ja jokainen tunne on tapahtumahetkellä aina voimakkain. Aika kultaa muistot, enkä toukokuussa muista tästä hetkestä paljoakaan. Se on pelottavaa, mutta tarkoituksenmukaista.

Viimeisen puolen vuoden aikana ympärilläni on tapahtunut myös paljon suuria asioita. Sellaisia, jotka ovat saaneet minut ajattelemaan, voiko pahaa mieltä, surua ja kurjuutta laittaa mihinkään järjestykseen. Kuka voi sanoa, että työttömäksi jääminen ei ole yhtä paha kuin avioero tai että läheisen sairastuminen syö enemmän kuin se, että puolituttu nukkuu nuorena pois. Kukaan ei voi sanoa, että minun murheeni on isompi kuin sinun.

Olen siis ollut kiireinen. Olen tehnyt satoja, tuhansia asioita useita, useita kertoja. Olen kääntynyt ympäri, avannut ovia, sulkenut ovia, lähettänyt, vastaanottanut, juossut, kävellyt, pyöräillyt, juossut lenkkitossuilla ja korkokengillä, huokaillut, pyyhkinyt hikeä, nauranut, itkenyt ja laulanut, ajanut ja työntänyt, vetänyt ja kiskonut. Olen tehnyt ja tekemisestä juopuneena tehnyt lisää. Olen tehnyt kysymättä miksi ja kenelle. Olen vain tehnyt ja tehnyt. Ja tehnyt vähän vielä lisää tehdäkseni tekemisen maailmanennätyksen.

Ja sitten jossain ympärilläni yksi kaatuu ja toinen murenee. Ja siinä hetkessä minä istun alas ja mietin, onko tällä kaikella mitään merkitystä. Onko sillä merkitystä, että on sitä, tätä ja tota. Onko sillä merkitystä, että asiat ovat väärissä paikoissa. Onko sillä yhtään mitään merkitystä, että minä tiedän mikä on oikea paikka. Onko edes sellaista?

Mutta pysähtyessäni ymmärrän myös, että minun oikea paikkani on minun oikea paikkani ja sinun väärä paikkasi on edelleen minun oikea paikkani. Ja siinä välissä, lajitellessani metallipurkkeja ja lasipurkkeja omiin astioihinsa, ymmärrän, että vaikka teen mitä, maapallosta on tulossa elinkelvoton aivan liian nopeasti, sillä olen ajanut keräyspisteelle omalla autolla ja takapenkillä on marketista ostettua naudanlihaa. Että onko sillä nyt mitään väliä mihin minä nämä purkit nakkaan, koska kuitenkin maailma tuhoutuu ja aivan liian monella maalla on ydinvoimaloita ja ydinaseita, eikä luuydintä riitä kaikille tarvitseville.

Ja kaiken tämän jonoon laittamisen ja miettimisen ja tekemisen ja tekemättömyyden ja filosofisten peruskysymysten äärellä tiuskaisen lapsille, että mitään leluja on turha toivoa joululahjaksi, sillä niitä on muutenkin jo joka paikka täynnä, eikä niillä kukaan edes leiki. Silloin pienen tytön silmät kostuvat ja hän sanoo hiljaa anovalla äänellä: ”Et voi sanoa noin. Etkö sinä ymmärrä, että joulu on lasten juhla ja lapset tykkäävät leikkiä leluilla.” Siinä hetkessä minä lupaan ajatella huomenna enemmän ja vähemmän. Niin, että hyvään maailmaani mahtuu yhtä paljon turhuutta ja toivoa, suurta surua ja rajatonta riemua. Ilman mitään rajoja. Sitä minä ajattelen huomenna.

Naistenlehdet

Mankeloin kaiken, minkä saan mahtumaan kahden puurullan väliin

En muista koskaan ärsyyntyneeni niin paljon naistenlehden ääressä, kuin lukiessani suomalaisen naiskirjailijan haastattelua. Mitä kuuluu ja mikä sun elämässäsi on tosi tärkeää juuri nyt -meiningillä tehty haastattelu oli otsikoitu ”Yöpuku on ainoa vaate, jonka silitän”.

Ensilukemalla nielin ajatuksen kokonaisena.  Ajattelin, että onpa kiva detalji. Joku oikeasti viitsii silittää vain yöpukunsa. Sitten kaksi aukeamaa myöhemmin heräsi varovainen närkästys. Oli pakko palata takaisin juttuun ja lukea se oikein kunnolla läpi. Miksi juttu oli otsikoitu niin ja mitä sillä haluttiin minulle kertoa? Valitettavasti jutun ainoa anti yöpuvun silittämisen osalta oli se, että kyseinen kirjailija panostaa hyviin yöuniin ja saa siitä energiaa. Siis paljon melua tyhjästä.

Hyväksyin selityksen hieman hammasta purren ja jatkoin lehden selaamista eteenpäin. Sitten se iski kuin iskias perunamaalla: Eihän kukaan oikeasti silitä vain yöpukuaan! Ei kukaan nosta silityslautaa ja rautaa paikoilleen vain silittääksensä pyjamansa tai paitulinsa. Vai onko niitä kirjailijalla paljon, kymmeniä, jotka hän sitten höyryttää talkoilla kaikki kerralla? Ja millaisia yöasuja täytyy silittää? Flanellisia? Kirjailija siis pukeutuu flanellisiin yöpukuihin. Vihoviimeinen älynväläys sai minut huutamaan ääneen: Miksi minun pitää tietää tämä asia? Koenko samaistumista, koska minäkään en haluaisi silittää mitään (ihan vähiten nyt yöpukuja, koska niitä ei ole kukaan katsomassa) ja saanko tässä samalla nyt kollektiivisen anteeksiannon? Vai pitäisikö kuitenkin paheksua, kun ammattitaitelija sanoo piutpaut huolitellulle ulkomuodolle? Vai onko kyseessä suurin vapautus sitten rintsikoiden polttamisen?

Nyt luulet, että vihaan naistenlehtiä. Että kyseinen naistenlehti olisi luettu sattumalta hammaslääkärin odotushuoneessa. Ei pidä paikkaansa. Minä rakastan naistenlehtiä. En voisi kuvitella eläväni ilman ainuttakaan kesto- tai määräaikaistilausta. Pidän naistenlehtien kauniista värikylläisistä kuvista ja lehden kiiltävästä, lakatusta pinnasta. Ahmin hiustenlaittovinkkejä, reseptejä ja ”näin pääset bikinikuntoon seitsemässä päivässä” -artikkeleita. Naistenlehtien suurkuluttajana minussa on vain yksi pieni vika – minua ei kiinnosta, miten julkkikset elävät elämäänsä ja ärsyynnyn suunnattomasti siitä millaisilla mitättömillä tiedon nanopartikkeleilla he ruokkivat lukijakunnan loputonta tiedonnälkää (he tai toimittajat).

Nyt joku kaltaiseni kriittinen lukija yrittää ymmärtää, mitä tämän kolumnin otsikolla ja tekstillä on yhteistä. Vastaus on: hyvin paljon ja ei mitään. Halusin jakaa ärsyyntymiseni kanssasi. Nyt voit miettiä seuraavan kahvikupposen kera, että mitä kaikkea se sinne mankeliin mahtaa työntää ja eikö ainakin paitojen napit poksahtele moisessa touhussa rikki. Mutta älä murehdi, minä en käytä myöskään napillisia paitoja.

Tulevaisuus

Nyt ei ole yhtään kivaa

Ajat ovat huonot. Se on globalisaation syytä. Jenkit, kreikkalaiset ja espanjalaiset sohlaavat ja me saamme maksaa. Nokia petti ja jätti. Stockmannkin lomauttaa koko henkilökuntansa. Meillä on liikaa eläkeläisiä yhtä veronmaksajaa kohden. Lapsia pidetään päivähoidossa loma-aikoinakin ja opettajat saavat kurinpidosta potkuja. Vanhukset elävät hoitokodeissa aliravittuina ilman juttuseuraa. 110 000 nuorelta puuttuu koulutus ja tai työpaikka. Ajat ovat todella huonot. Ei auta muuta kuin alistua kohtaloonsa, vetäytyä kotiin katsomaan jotain niistä kolmesta taulutelevisiosta ja tilata noutopitsaa.

Onneksi meillä on kuitenkin valtakunnassa filosofi, joka miettii keitä me olemme ja mihin me olemme menossa. Filosofi, joka osaa kertoa, että me emme elä oikeassa hyvinvointiyhteiskunnassa, vaan filosofin sanoin ei-kurjuudessa. Siinä on vissi ero. Kun meiltä kuolinvuoteella kysytään miten elämä meni, pitäisi vastata, että on elänyt arvokkaan elämän. Vastaukseksi ei siis riitä, että hyvin meni ja kivaa oli. Siihen filosofin mukaan perustuu koko tulevaisuutemme.

Vaikka filosofi Pekka Himasen visioinnin väliraportin eli Sinisen kirjan ensimmäiset nostot medioissa aiheuttivatkin minussa suunnatonta närästystä ja itkupotkuraivareita, on Himasen sekavista ajatelmista löydettävissä se perimmäinen ajatus (ainakin luulen sellaisen löytäneeni). Jotta voit saada, sinun pitää myös antaa. Ja jotta voit kertoa eläneesi arvokkaan elämän, sinun on täytynyt saada mahdollisuuksia ja täyttää velvollisuuksia – se on fifty-fifty-peli.

Meidän aikamme synti on, että kaiken on oltava kivaa. Lisäksi kaiken on oltava helppoa. Kivaa ja helppoa kuin mopoautolla ajo päin rotvallinreunaa. Kun lapset tulevat koulusta kotiin, kysymme oliko kiva päivä. Emmekä me hyväksy vastaukseksi kieltolausetta. Jos ei lapsella ollut kivaa, niin sitten koulussa on vikaa. Kun yksivuotias lyö toista samanmoista hiekkalaatikolla lapiolla päähän, lapselle sanotaan, että tuo ei ollut kivasti tehty. Siinä opetetaan, että myös naapurin Veikalla pitää olla kivaa. Ja jos Veikka ei ole kiva sinulle, se on sen äidin vika, koska se ei ole kiva ihminen. Olemme jopa oppineet kannustamaan toisia ihmisiä aivan uudella tavalla ja se on Kivat sulle!

Niinpä me tarvitsemme paljon melua aikaansaavia suuria ajattelijoita sanomaan asia, jonka jokaisen äidin pitäisi sanoa omalle lapselleen, jonka jokaisen sukupolven pitäisi pystyä siirtämän seuraavalle ja taas seuraavalle. Aina ei ole kivaa. Tässä maailmassa on tehtävä paljon asioita, jotka eivät ole kivoja tai helppoja (no tosin niihin ei kuulu lyöminen lapiolla Veikkaa päähän), mutta jotka on tehtävä vain koska niin kuuluu tehdä. Ja se, että sinulla ei ole kivaa, ei ole välttämättä kenenkään muun vika. Sillä kiva yhteiskunta on kiva vain hetken ja sitten se menee todella rumaksi.

Himasen tulevaisuuden tutkimus on vielä pahasti kesken. Sen pitäisi kuitenkin tavalla tai toisella ratkaista kaikki ne ongelmat, jotka tällä hetkellä uhkaavat meidän muka-kivaa elämäämme.  Jännityksellä odotan, miten hän ratkaisee osallistamisen mysteerin, velvollisuuksien uudelleen synnyttämisen ja tasapäistämisen turhuuden. Ja jos hän sen tekee – on hän varmasti kaikki tonninsa ansainnut. Ja se on oikeasti kiva juttu!

Avaa naiselle ovi

Minulla on olematon hauis ja heikot hartiat. Ajattelen intuitiivisesti, empaattisesti ja monimutkaisesti. Tutkin maailmaa aivoillani, mutta myös sydämelläni. Minulla on hoivavietti. Olen synnyttänyt lapsia.  Olen nainen.

En ole kateellinen miehille isoista lihaksista, voimasta tai ominaisuudesta käsitellä asia kuin asia yksioikoisen suorasti. En ole kateellinen edes siitä, että he saavat jälkeläisensä ja sukunsa jatkajat maailmaan vierestä katsomalla. Yhdestä asiasta olen kuitenkin kateellinen ja hieman pahoillani. Työelämässä on miesten markkinat. Ja se johtuu juuri niistä asioita, mikä tekee naisesta naisen. Ja vielä yhdestä syystä erityisesti.

Nuoret naiset tekevät tutkimusten mukaan huomattavasti enemmän pätkätöitä kuin samanikäiset miehet. Siitäkin huolimatta, että naiset ovat keskiarvoisesti paremmin koulutettuja. Itse asiassa ylivoimaisesti eniten määräaikaisissa työsuhteissa työskentelevistä on nuoria, alle 35-vuotiaita koulutettuja naisia. Miehistä pätkätöitä tekee vain joka viides, naisilla vastaava luku on joka kolmas.

Ei tarvitse olla Livingstonen kaveri pystyäkseen jatkamaan loogista ajatusketjua. Ketkä tekevät lapsia maailmaan, jäävät äitiyslomalle, hoitovapaalle ja sairaan lapsen kanssa kotiin? Alle 35-vuotiaat naiset tietenkin, ne ensin kovalla työllä itsensä pitkälle kouluttaneet ja sitten lapsia tekevät tai tehneet. Koska naiset synnyttävät ja jäävät hoitamaan imeväisiään kotiin, he ovat työnantajalle ja työpaikalle riski. He ovat kalliita ja vaikeita, maksavat ja tuottavat ylimääräistä harmia. Kuka nyt sellaisen palkkaisi? Ja kun samassa työpaikassa on paljon naisia, riski sen kun kasautuu, mistä seuraa seuraava päätelmä: Naisille ei kannata maksaa paljoa palkkaa – naisen euro olkoon aina vaan se 80 senttiä.

Suomessa työnantaja maksaa vauvoista kovan rahan. Hintaa vauvoille tulee mahdollisista raskauden aikaisista sairauslomista, palkallisista äitiyslomakuukausista, sijaisen palkkaamisesta aiheutuvista kuluista, lapsen sairauslomapäivistä ja äitiysloman ajalta kertyvistä lomakuluista. Ja niin kauan, kun vauvat maksatetaan osaksi työnantajilla, niin kauan pätevät ja hyvin koulutetut naiset tekevät työnsä pätkissä ja niin kauan nainen ei saa palkkapussiinsa kokonaista euroa vaan senttejä. Valitettavasti mallia pitäisi katsoa jälleen kerran naapurimaasta Ruotsista, jossa asia on ratkaistu jo aikoja sitten niin, että palkansaajat ja työnantajat jakavat kulut yhteisesti, yhteiseltä veropohjalta.

Kun tunnustautuu naisasianaiseksi, voi joutua avaamaan itse oman ovensa ja auttamaan itse itselleen takin ylleen. Mutta se on mielestäni pieni hinta siitä, että joku ei erota hyviä tapoja ja tasa-arvoa toisistaan. Yrittäjänaiset ovat tehneet vanhemmuuden kulujen tasaamisesta kansalaisaloitteen.  Sen voi käydä allekirjoittamassa netissä, oli mikä nainen tahansa: kokonainen, puolinainen tai yrittäjänainen.  Suosittelen myös miehille, joilta löytyy pokkaa avata naiselle ovi muuallekin kuin makuuhuoneeseen. Moninaisesti kiitos.

Hyvää nimipäivää Jorma

Onnea Jormalle ja sen kaimalle

Tänään Jorman, Jarmon, Jarkon, Jarnon, Jeren ja Jeremiaan kodeissa kahvinkeitin porisee iloisesti ja jääkaapissa odottaa mansikkakermakakku. Sukulaiset ja naapurit siellä pian rimputtavat kelloa oven takana ja tuovat tullessaan sesongin mukaisia kukkia tai uuden parin nilkkasukkia. Meillä suomalaisilla on tosiaan erikoinen tapa juhlia syntymämme lisäksi etunimeämme. Ja hyvä niin, koskaan ei voi juhlia liikaa.

Mutta kuinka moni on oikeasti tyytyväinen omaan nimeensä? Kuinka monta kertaa Jorma on miettinyt yön pimeinä hetkinä tai urologin vastaanotolla lääkärin kutsuessa tutkimushuoneeseen, että mitä mahtoivat vanhemmat ajatella kun moisella nimellä iskivät. Minä en lapsena ollut yhtään tyytyväinen omaan nimeeni. Viimeistään lukioon mennessäni huomasin nimeni olevan yhtä yksilöllinen ja erikoinen kuin metrilaku markkinoilla. Luokallani oli nimittäin viisi Johannaa, jotka yksilöitiin lisäämällä perään sukunimen alkukirjain. Johanna T:nä kahlasin sitten lukion läpi, kun vaihtoehtona olisi voinut olla vaikka Unelma, Sanelma tai Helmi – ilman sitä typerää t-kirjainta.

Kun vastasyntyneelle mietitään nimeä, valintaa voi lähestyä monesta eri näkökulmasta. Jos suvussa on viimeiset neljä sukupolvea kulkenut nimi Yrjö, on se tietenkin annettava myös viidennelle polvelle. Jos nyt ei aivan kutsumanimeksi, niin ainakin sitten komean nimirimpsun jatkoksi.  Sitten ovat muotinimet, jotka päätöshetkellä tuntuvat hyvin oikeilta, mutta joiden kanssa hyvin helposti käy niin kuin yhdellekin Johanna T:lle – muutama muu eli noin pari tuhatta vanhempaa on keksinyt ihan saman nimen.  Osa vanhemmista antaa etunimen sukunimen innoittamana. Pilvi Pouta kuulostaa toki kauniilta, mutta yhtenä päivänä hän voi olla Pilvi Kalju. Viimeisenä ovat sitten nämä erikoisuutta tavoittelevat, jotka haluavat nimellä varmistaa, että lapsesta tulee vähintään täyspäiväinen taiteilija. Paras silmiini osunut nimi lehden kastettuja-palstalla on ollut Rommeli Riku Rapelo.

Lähes kaikilla vanhoilla suomalaisnimillä on myös joku merkitys.

Ei ole tietenkään Jorman vika, että nimelle on keksitty kesken matkan uusia merkityksiä.

Nyt kutisee

Nyt kutisee

Minun lapsuudessani ei ollut täitä. Muistan hämärästi yhden täivaaran alakouluajoilta, silloin erään tytön hiuksista löytyneen saivareen takia koko koulun 500 oppilaan päät tarkastettiin terveydenhoitajan vastaanotolla.  Jonotimme sinne luokittain ja jonottaessa rapsutimme päitämme, siitäkin huolimatta, että kukaan tuskin tiesi mikä täi oli. Sukupolveni onnistui siis välttämään lähes totaalisesti ongelman, josta äitini sukupolvi kärsi, ja joka nyt on tullut ja jäänyt ikuiseksi riesaksi.

Kun ensimmäisen kerran tajusin, että lapsellani on täitä, reagoin kuten jokainen täivapaassa maailmassa kasvanut vain voi reagoida. Seisoin korvat kuumottaen päiväkodin aulassa lapsen kanssa jonka korvat kuumottivat toisesta syystä ja ihmettelin, mitä teen lapselle, jota ei voi uusien pääkavereiden takia jättää hoitoon. Pakkasin molemmat lapseni takaisin toppavaatteisiin, raahasin ne puolijuoksua autolle ja kaahasin kotiin. Matkalla soitin tietenkin miehelle ja huusin pää punaisena luuriin, että mitä nyt? Sitten alkoi vimmattu siivous ja loisten tuhoaminen. Kaikki tekstiilit, pipot, tumput, pehmolelut, torkkutäkit ja tyynyt ulos pakkaseen ja tolua pinnoille niin paljon, että silmissä sumeni.

Jos luulet, että ylireagoin, niin arvaapa uudelleen miten kävi, kun perheen pienimmiltä löytyi vähän myöhemmin kihomatoja. Internetin avuliaasta maailmasta sain tietää, että täit on helppo hävittää, ne kun kuolevat kolmessa päivässä ilman isäntää. Mutta kihomadon munat ne elelevät kuukausitolkulla huonepölyssä, jos oikein sille päälle sattuvat. Siksi minä en ylireagoinutkaan, pesin vain koko talon katosta lattiaan jokaista verhoa ja mattoa myöten. Ja taas tuoksui tolu.

Kun täitä oli tullut kolmannen ja neljännen kerran ja kihomadotkin toisen kerran, siivosin edelleen vimmatusti, mutta ehkä en kirkunut enää yhtä paljon. Yhtä asiaa vain ihmettelin: Miksi täitä ja kihomatoja oli aina vain meidän lapsilla, eikä koskaan kenelläkään muulla? Vaikka nuo kutittavat loiset ällöttivät ja inhottivat, jaksoin kuitenkin joka kerta mainita asiasta päiväkodissa. Ajattelin järkevästi, että ilmoittamalla asiasta pikku nilviäiset saadaan ehkä kuriin. Nykyistä epidemiaa seuratessa voin olla varma, että yksi tai kaksi vanhempaa on unohtanut joskus asiasta mainita.

On syksy ja koulut ovat hiljattain alkaneet. Samaan aikaan tulevat yleensä ensimmäiset täivaroitukset koteihin. Olemme nyt välttyneet täiltä ja kihomadoilta, mutta uusimmat perheenjäsenet ovat pitäneet siivousrätin liikkeessä. Heinäkuussa taloomme kotiutuneilla marsuilla on silsa. Eikä se lähdekään ihan vaan pakastamalla tai tuulettamalla pois. Ohjeiden mukaan pitäisi desinfioida kaikki, missä vähänkin voi olla marsun karvoja. Käytännössä se tarkoittaa siis meidän koko kotia. Kun soitimme paikkaan, josta marsut ostimme, voitte arvata mikä oli vastaus. ”Ei meillä ole ikinä ollut silsaa.” Se pisti kutittamaan. Olimme saaneet vieraaksemme itsestään leviävän hyppysienen.

Tehostamme itsemmekin pois

Palvelua perkele!

Miten nautitaan kahvi ja pulla suomalaisissa kahviloissa? Oli kyseessä sitten mikä tahansa huoltoaseman baari, jättimarketin ketjukafeteria tai kivijalassa toimiva kahvila, on toimintatapa suhteellisen sama. Sinä itse valitset leivonnaisesi tiskiltä, kaadat itse kahvisi (pyydät ehkä maitoa lisää, sillä se on loppu) ja maksettuasi kannat herkkusi itse tarjottimella pöytään. Kun olet lopettanut, kiikutat tarjottimen astioineen kiltisti kärryyn, jossa lukee ”Palautathan astiat tähän, kiitos!”. Me teemme sen, koska meidät on siihen opetettu ja koska emme edes ymmärrä vaatia mitään muuta.

Olen aina ollut kaikin puolin kuuliainen tyttö ja olen kiikuttanut paikassa kuin paikassa astiani kärryyn, kun niin pyydetty. Olen jopa anteeksipyydellen ja häpeillen pyyhkinyt lasten tekemiä ketsuppikuvioita lautasliinoilla pois pöydänpinnalta. Nyt asia on alkanut hieman ärsyttää. Minä maksan kahvista ja pullasta yleensä melko suolaisen hinnan suhteessa siihen kuinka paljon saan sen vastineeksi palvelua. Aina ei kahvia ja pullaa voi nauttia omassa keittiössä, mutta kyllä olosuhdepakollekin pitäisi saada jotain vastinetta. Puhumattakaan nyt siitä, että haluat oikeasti nauttia jotain hyvää viehättävässä miljöössä, pöytään tarjoiltuna.

Olen enemmän kuin valmis maksamaan palvelusta, mutta vain sillä ehdolla, että myös saan palvelua. Tehostaminen on mennyt aivan liian pitkälle. Puhumme palvelukulttuurista ja palveluyritysten potentiaalista, mutta samalla me laitamme asiakkaat tekemään kaikki palvelua vaativat asiat itse. Miettikää kuinka paljon aikaa on vapautunut sirukorttien myötä. Enää ei tarvitse kahvilantädin kysyä edes ”pankki vai luotto”, sen kun voi asiakas itse näpytellä maksupäätteeseen. Palvelusuoritus käsittää siis enää yhden ”Hein”, yhden ”Kiitoksen” ja ”Olehyvän”.

Jossain vaiheessa tehostamisellekin tulee loppu. Toivon, että se tulee viimeistään siinä vaiheessa, kun kehotus- ja käskykyltit palveluyritysten seinillä johdattavat asiakkaat keittiöön tiskaamaan tai lämmittämään oman piirakkansa itsepalvelumikroaaltouunilla. Ei voida tehostaa ja karsia palvelusta ja samalla surkutella, että asiakkaat juovat kahvinsa mieluummin kotona.

Tehostaminen on suurien yritysten ja organisaatioiden ainoa tapa tehdä enemmän voittoa. Ne ovat kankeita innovoimaan ja kehittämään. Siksi uusi palvelukulttuuri ja uusi tapa toimia on lähdettävä pienyrityksistä. Se on ainoa tapa pistää kampoihin, se on myös ainoa tapa kääntää itsepalvelun naurettavuuksiin asti mennyt kulttuuri

Tänään leivotaan pullaa päällä seisoen

”Ihanaa, tänään ollaan askarreltu koko aamu ihan villisti yöpaidoissa. Nyt lähdetään pyörimään lehtikasoihin, jonka jälkeen leikitään ainakin kolme tuntia kampaamoa ja leivotaan koko porukalla yhdessä kalakukko. Siis jos jättimäisen legolinnan rakentamiselta vain ehditään. Mutta en unohda teitäkään ihanat facekamut, laitan kaikki hassun hauskat jauhoa nenänpäässä -kuvat tänne heti kun vaan täydellisyydeltäni ehdin. ”

Lasten kasvattamisesta on tehty viihdettä, tai sitten lasten viihdyttämisestä taidetta. Jommin kummin ja kuinka päin vain, mielestäni trendissä on nähtävissä ylenpalttisia draamakuningattaren piirteitä. Jos jossain juttu on lähtenyt lapasesta, niin juuri tässä asiassa. Ja sosiaalinen media mahdollistaa sen, että pökköä voi laittaa pesään ihan järjettömyyksiin asti.

Olen aina ollut sitä mieltä, että lasten turhanaikainen viihdyttäminen on työlästä ja myös pahin karhunpalvelus, minkä vanhempi voi lapselleen tehdä.  Onneksi olen saanut ajatuksilleni lähiaikoina paljon vahvistusta. Reilu viikko sitten Laura Saarikoski kirjoitti Helsingin Sanomien sunnuntaikolumnissaan eri kulttuurien tavoista kasvattaa lapsia. Vertailussa oli ranskalainen huoleton tapa ja amerikkalainen hössöttävä tapa. Ei ole vaikeaa arvata, kumpi näistä toimii meidän suomalaisten esikuvana – no tietenkin se pinnalta kauniiksi kuorrutettu ja sisältä silkkoinen, turhan moralisoiva ja kilpailuhenkinen jenkkityyli. Se, jossa koko elämä pyörii lasten ympärillä.

Hössöttävään kasvatustyyliin kuuluu olennaisesti myös se, että lapsen hoitoon jättämisestä seuraa vahva syyllisyyden tunne. Hyvä vanhempi nimittäin on lapsensa kanssa aivan koko ajan ja vähän vielä päälle. Tämä syyllisyyden tunne elää vahvasti meissä kaikissa suomalaisäideissä siitäkin huolimatta, että meillä on hyvät päivähoitojärjestelmät ja uran tekeminen on melkein okei. Syyllisyyden tunne kasvaa äärimmäisyyksiin siinä vaiheessa, kun yhden vedottoman sohvalla vietetyn sunnuntaipäivän päätteeksi avaa Facebookin ja lukee mitä kaikkea superkivaa kaikissa muissa perheissä on tänään tehty. Ajattele, Virtasetkin ovat tehneet koko päivän toisilleen vartalomaalauksia!

Siksi olenkin enemmän kuin onnellinen siitä, että joku on uskaltanut tehdä tavaramerkin sellaisesta käsitteestä kuin Huono Äiti. Että joku uskaltaa sanoa suoraan, että elämä pintasiloteltujen sosiaalisen median päivitysten takana on yhtä perhanan taistelua ajasta, rahasta, huomiosta ja riittävyydestä. Jos siinä taistelussa alkaa miettiä, ovatko lapset onnellisempia päästessään kuusi kertaa viikossa uimaan, saa todennäköisesti varautua häviöön. Olkoonkin, että vähän huonompi äiti ei leivo joka lauantai pullaa, mutta vielä keskenkasvuinen ihmislapsi ei osaa sellaista edes vaatia. Jos ei alkuunkaan ole sellaista illuusiota erehtynyt luomaan.

Lapsille pitää antaa aikaa, se on totta. Lasta pitää kuunnella, tietenkin. Jos näin oikeasti tekisi; oikeasti kuuntelisi ja oikeasti antaisi lapselle pyyteetöntä aikaa, saattaisi kuulla, että lapsi ei edes halua joka hetki kerätä uusia elämyksiä. Kyllä tässä elämässä saa ja ehtii päällänsä seistä, sen voi todeta siinä samalla, kun yhdessä maataan sohvalla.

Joulu ja ruskeakastike

Nyt ei kukaan ole pahoittanut tai pahoittamassa mieltään ­–ainakaan vielä. Ruskeakastike vain nyt kuuluu jouluun niin kuin omena sian suuhun. Ruskeakastike, omena, sika, lanttulaatikko ja koko repertuaari.

Minun lapsuuteni joulu tuoksui ruskeakastikkeelta. Kun jouluaattona astui mammalan kylmästä eteisestä keittiöön, vastaan löivät puuhellan kuumuus ja siellä hellalla kiehuva ruskeakastike. Ja vaikka ruskeakastike kiehui mamman puuhellalla monena muunakin päivänä vuodessa, vain siitä tuoksusta tiesin, että nyt on joulu. Myöhemmin aikuisena mietin usein, miksi joulusta tuntui aina puuttuvan se jokin. Lapsuuden jännitys oli toki mennyttä, mutta suurin puute oli kuitenkin ruskeakastike. Kaipasin jouluun tummaksi paahdetun vehnäjauhon käryä ja puuhellan hehkua.

Uskon, että joulu ja jouluinen tunne syntyvät lähes ainoastaan perinteistä – tutuista tuoksuista, väreistä, mauista, esineistä ja ihmisistä. En voi lainkaan ymmärtää, kuinka joulukuusen koristeet voisivat vaihtua joka vuosi. Olen allerginen muodin mukaan vaihtuville joulutrendeille ja lanttulaatikon moderneille vaihtoehdoille. Joulu ei yksinkertaisesti voi olla ensin violetti ja seuraavana vuonna musta. Joulu ja muoti eivät kuulu edes samaan lauseeseen.  Joulu on punainen ja vihreä ja juuri sen näköinen kuin kaikki joulukoristeeni yhdessä ovat olleet lapsuudesta saakka. Ja lanttulaatikko on lanttulaatikko, ei sitä millään timjamilla maustetuilla lanttulohkoilla korvata. Miksi ylipäätänsä pitää keksiä vaihtoehtoja ruuille, joita muutenkin syödään vain kerran vuodessa?

Nyt taisin kuitenkin pahoittaa mieleni. Se johtuu siitä, että joulun suhteen olen täysin kohtuuton ja täysin ehdoton. Jouluna ei vedetä sinne päin, vaan aina koko sydämellä ja sen kyllyydestä. Minun jouluisessa lumisadepallossani ei näy vaihtoehtoista maisemaa, eikä lumen tilalla leiju valkoisia hiekan jyviä. Minun jouluni on kotona ja ulkona sataa lunta. Silloinkin kun ei sada.

Olen onnistunut siirtämään perinnetietoisuuteni myös jälkikasvuun. Niinpä meidän perheessä joulun odottaminen aloitetaan hyvissä ajoin; kesäkuussa kirjoitetaan ensimmäinen kirje joulupukille ja seuraavaa joulua aletaan odottaa heti edellisen päätyttyä, siinä uudenvuoden ja loppiaisen välissä. Tiedän, että ympäristötekijät ovat tehneet tehtävänsä, kun lapseni tässä hiljattain puhelivat jouluaaton kulusta ja esille nousi joulurauhan julistus. ”Kai sitten äiti itket taas, niin kuin aina joulurauhaa katsoessasi?” lapsi kysyi. ”Totta kai” vastasin yhtään sen enempää miettimättä. Totta kai äiti itkee, sillä joulurauhan julistuksen katsominen ja sen aikana itkeä tihruuttaminen kuuluivat vahvasti myös minun lapsuuteni jouluihin.  Minunkin äidilläni oli tapana maustaa joulurauhan julistuksen jälkeen nautittava joulupuuro suolaisilla kyynelillä.

Kertaakaan en ole epäillyt, ettei itku tulisi. Se tulee yhtä varmasti kuin joulukuusemme koristellaan 1970-luvulla askarrelluilla kuun, sydämen ja tähden mallisilla pahvikoristeilla. Pitäähän niitä perinteitä olla, ruskeakastiketta myöten.

Pissapää ei tajua

Odotin liikennevaloissa, kun yhtäkkiä autoni lasit alkoivat helistä ja heilua kuin viimeistä päivää. Katsoin peruutuspeilistä ja huomasin jytkeen tulevan taakseni ajaneesta teiniautosta, joka tuntui suorastaan pullistelevan irti kuoristaan, niin kovalla bassot paukkuivat 80-luvun hatchbackissä. Helinä ja tärinä jo hieman ärsytti, mutta todellisen kiivastuksen aiheutti nuori kuski, joka päätti käyttää liikennevaloissa kuluvan ajan autonsa siivoukseen. Aivan kylmän viileästi kuskinpoikanen avasi sivuikkunan ja heitti tielle kahvimukin ja muut auton interiööriä häiritsevät irtoroskat. Ikkuna auki, roskat ulos ja ikkuna kiinni. Sinne vaan, noin vaan, tuosta vaan.

Oli hilkulla, etten noussut autostani kuin Michael Douglas elokuvassa Rankka päivä konsanaan ja repinyt teinikuskia ulos autosta antaakseni hieman äidin kädestä. Pojan onneksi minulla oli kiire ja hitunen itsehillintää jäljellä. En voinut kuitenkaan olla ihmettelemättä ääneen tyhjille korville, että missä ihmeen tyhmälandiassa tuollaisia ihmisiä kasvaa. Eikö se pönttö oikeasti ymmärrä, että jonkun on korjattava ne roskat sieltä tieltä ja se joku ei ole hänen oma äitinsä. Että siltä on jäänyt vähintään kaksikymmentä ja yksi yhteiskuntaopin tuntia väliin, kun se ei kerran ymmärrä, että se joku on kaupungin palkkaama työntekijä, jonka palkka maksetaan yhteisistä talkoosenteistä. Mitä enemmän ajattelin, sitä tyhmemmäksi poika päässäni muuttui ja mustemmaksi mieleni suuttui.

En voinut lakata ruokkimasta kiivastustani ja ennen kolmansia liikennevaloja olin vakuuttunut siitä, että tuon tyhmeliinipojan kaltaisten takia yhteiskuntamme – ja erityisesti hyvinvointiyhteiskuntamme – on kriisissä. Ei auta, vaikka työuria jatkettaisiin rollaattoreilla tai vaikka kaikki valtion lähipalvelut lakkautettaisiin ja hajasijoitettaisiin Kittilään. Ei auta niin kauan, kun porukassa on näitä tyhjäpäitä, jotka kuvittelevat oikeudekseen tehdä ihan mitä tahansa. Että niin ovat oikeutettuja, että ihan mitä tahansa voivat tehdä, koska eivät ymmärrä, että se on paitsi tyhmää ja erittäin huonoa käytöstä, niin myös kallista. Että niin ovat nämä tällaiset niin pissassa uitettuja, etteivät ymmärrä oikeuksien ja velvollisuuksien symbioosia, eivätkä sitä, että joku aina viime kädessä maksaa. Ja kun se ei ole pissapää itse, niin se on pissapään naapuri.

Niin kauan kuin sivistynyt yhteiskunta on toiminut nykyisessä mallissaan ja luultavasti jo paljon ennen sitä, on yhteisöihin mahtunut niitä, jotka heittävät roskansa minne haluavat ja niitä, jotka korjaavat roskat. On niitä, jotka vaativat huomiota ja oikeutta tyhmyydelleen 120 desibelillä ja niitä, joiden korviin sattuu, mutta jotka tyytyvät pistämään tulpat korviinsa jatkaakseen sitä mitä on ollut tekemässä ja mihin uskoo.

On sääli, että sivistyneen yhteiskunnan täytyy sietää pissapäitä. Mutta juuri kai se tekee sivistyneistä sivistyneitä. Ja se, että sivistyneet osaavat viedä roskansa roskakoriin. Näitä kahta asiaa ei pissapäät tajua ja juuri siksi ne ovat pissapäitä ja juuri siksi ne heittävät roskansa auton ikkunasta kadulle. Tuskin pissapäät lukevat lehtiäkään, mutta sainpahan sanoa monta kertaa pissa. Pissa.