Mitä jos (14.9.2016)

Mitä jos se olisi ollut sinun lapsesi? Keskustelussa lausutut sanat jäivät leijumaan ilmaan. Kysymys askarrutti, mutta varmasti eri tavalla, mitä kysyjä tarkoitti. Kysymys herätti kyllä tunteita – pelkoa ja epäuskoa, mutta mihin ja millä tavalla?

Olimme keskustelleet muutamien viikkojen takaisesta ikävästä tapahtumasta, nuoren pojan pahoinpitelystä. Siitä samasta, joka nostatti osassa yhteisöämme valtavan vihan kokonaista ihmisryhmää kohtaan. Minusta kyseinen tapahtuma ei antanut aihetta suuremmalle pelolle. Se oli inhottava ja kauhea tapahtuma, mutta ei sellainen, joka muuttaisi tapaani ajatella ja käyttäytyä. En ajatellut, että tämän tapahtuman takia minun pitäisi nostaa nyrkkini ilmaan ja huutaa järjettömyyksiä. Ja juuri siksi minulle sanottiin nuo sanat, juuri siksi minulta kysyttiin mitä jos se olisi ollut sinun lapsesi.

Mitä jos se olisi ollut minun lapseni? Olisin surullinen ja pettynyt. Olisin varmasti myös vihainen. Niin minä vastasin, sillä tietenkin olisin kaikkea tuota, jos joku pahoinpitelisi minun lapseni. En ikimaailmassa toivoisi, että lapseni joutuisivat pahoinpidellyksi tai että heillä olisi edes uhka tulla pahoinpidellyksi. Ikimaailmassa en toivo sitä myöskään kenellekään toiselle. Väkivalta on aina väärin, oli sen kohteena kuka tahansa. Niin että mitä sitten, jos samassa tilanteessa olisi oma lapseni? Tekisikö se tapahtumasta pahemman, tuomittavamman siksi, että kohteena on oma lapseni? Tekeekö se tapahtumasta pahemman, että toisena osapuolena on maahanmuuttaja?  Olisiko minulla siinä tapauksessa oikeus kohdistaa vihani kokonaiseen ihmisryhmään, myös syyttömiin?

Kysymys on mielestäni itsekäs ja populistinen. Se on itsekäs, koska se antaa ymmärtää, että vasta silloin pitäisi havahtua, tuntea ja tuomita, kun maahan virtaava veri on sinun? Kysymys on populistinen, sillä se ohjaa ajattelemaan kapeasti, se valjastaa inhimilliset tunteet tyhmyyden soturiksi. Mutta ennen kaikkea kysymys oli väärä. Mitä, jos pahoinpidelty olisi ollut maahanmuuttaja? Olisiko silloin minulta kysytty, että mitä jos se olisi ollut sinun lapsesi? Olisiko kysyjä välittänyt edes tämän yhden kysymyksen verran?

On minun vuoroni kysyä mitä jos? Mitä jos meillä riittäisi rakkautta enemmän kaikille? Mitä jos meillä kaikilla olisi niin iso sydän, että kenenkään ei tarvitsisi pahoinpidellä ketään? Mitä jos kenenkään ei tarvitsisi etsiä omalle pahalle ololleen syyllistä? Mitä jos minun lapseni saisivat kasvaa solidaarisessa ympäristössä, osana suurta ja rikasta yhteisöä? Kutsu minua naiiviksi, laita päähäni kukkahattu ja heiluta nenäni edessä ruusunpunaisia laseja, mutta kysyn silti julkeasti mitä jos? Mitä jos sinun lapsesi, minun lapseni, meidän kaikkien lapset ja kaikki me vain tulisimme toimeen? Mitä jos.

 

[facebook_like_button]

Juoksemisen juju (17.8.2016)

Mihin sinä treenaat? Mikä on seuraava tavoite? Olen kuullut nämä kysymykset tänä kesänä useasti. Kysymykset ovat täysin oikeutettuja ja ymmärrettäviä, olenhan postannut sosiaalisen median täyteen urheiluaiheisia kuvia. Lomasta suurimman osan kulutin pyörän selässä tai metsäpoluilla. Väistämättäkin toiselle tulee mieleen, että jotain tuolla on mielessä. Eihän kukaan nyt muuten vaan huhki hiki päässä.

Elämässä on hyvä olla tavoitteita. Myös urheilussa on hyvä olla tavoitteita. Minä löysin juoksun uudelleen pitkän tauon jälkeen, kun päätin, että nyt on aika juosta elämäni ensimmäinen maraton. Ja kuinka mahtava fiilis olikaan, kun 42 kilometrin jälkeen ylitin maaliviivan ja ymmärsin saavuttaneeni tavoitteeni. Sitä on vaikea sanoin kuvata. Sitten tuli seuraava maraton ja seuraava maraton, kunnes tuli tunne, että eihän tässä ole oikeastaan mitään järkeä. Mitä järkeä on juosta tylsällä asfaltilla 42 kilometriä – siis 42 melko tuskaista kilometriä?  Näillä kilometreillä hyväksyy mieluusti rajallisuutensa ja ymmärtää, että uusia aikaennätyksiä on turha lähteä hakemaan. Missä siis on tavoite? Missä onnistuminen?

Siksi olen tänä kesänä sännännyt metsäpoluille juoksemaan aina kuin se on ollut mahdollista. Sen sijaan, että juoksisin osallistuakseni kilpailuun ja suorittaakseni jotain, juoksen, koska minulle tulee siitä hyvä olo. Etsin mielelläni uusia polkuja ja uusia reittejä. Nautin luonnon kauneudesta, monimuotoisuudesta ja rauhasta. Nautin jokaisesta mutkasta, noususta ja laskusta. Hämmästyn jokaisella kerralla, miten tunnelma ja ympäristö reitin varrella vaihtuvat lukemattomia kertoja: satumetsästä rämeikköön, kalliosta suohon, harjulta tasamaalle.

Olen oppinut nauttimaan juoksemisesta uudella tavalla. Juoksuohjelmien noudattaminen ja tavoitteellinen treenaaminen oli toki sekin palkitsevaa, nyt kuitenkin saan tyydytystä siitä, mitä juokseminen kokonaisena tapahtumana minulle antaa. Se ei ole suoritus vaan kokemus. Mutta hurmoksellakin on olettavasti hintansa. Poluilla vietetyt tunnit ovat tehneet minusta hitaan. Eli kun syksy koittaa, illat lyhenevät ja lenkkipolut kapenevat, on juoksemisesta tehtävä monipuolisempaa. Muuten ensi kesän poluilla marjanpoimijat vipeltävät ohi.

Mikä siis on se juoksemisen juju? Mikä saa minut solmimaan lenkkarin nauhat uudelleen ja uudelleen, astumaan ulos ovesta säällä kuin säällä kuluttamaan kilometrejä? No ehkä juuri se, että juokseminen on vähän kuin elämä itsessään. Joskus tunnet jalkojesi suorastaan lentävän, joskus tunnet juoksevasi tervassa. Tulee aikoja, jolloin tunnet kehittyväsi ja voimistuvasi, tulee aikoja jolloin juokset pitkiä matkoja hyvällä perusvireellä ja tulee aikoja jolloin fiilis katoaa ja tunnet itsesi lenkkarin pohjaan juuttuneeksi mutakokkareeksi. Mutta juoksemaan on päästävä. Minulle se on tapa elää, niin myötä- kuin vastamäessä.

 

[facebook_like_button]

Työnnä se kokkoon (22.6.2016)

Kohta pistetään risut palamaan. Kokot syttyvät järvien rannoilla ja ihmiset kerääntyvät niiden ympärille tuijottamaan vangitsevia liekkejä, jotka muuttuvat ohuiksi sauhuvanoiksi matkalla tummalle taivaalle. Nyt jos koskaan on oikea hetki päästä eroon kaikesta vanhasta, turhasta, kahlitsevasta ja ärsyttävästä.

Juhannuskokko symboloi itsessään jo kaikkea turhaa. Se on rakennettu vanhasta jätteestä ja ylimääräisestä kamasta. Pohjalla on vuotava vene, päällä rikki mennyt tuoli, reunoilla laudanpätkiä saunaremontista. Kokkoon tungetaan pihalta haravoidut oksat ja viime kesän krokettipeli, se joka pilasi monta viikonloppua perherauhaa. Mikä tahansa, mikä palaa, joutaa kokkoon. Mikä tahansa, mikä ärsyttää nurkissa, työnnä se kokkoon! Isäni käräytti kerran juhannuskokossa kulmakarvansa ja pari senttiä etummaista tukkaa. Ne olivat ilmeisesti sinä kesänä turhia.

Turhuuden ja turhan taakan polttaminen on puhdistavaa ja terapeuttista. Se on lopullista ja pysyvää, sillä kun liekit ovat nuolleet ravintonsa loppuun, ei jäljelle jää mitään. Vain kasa tuhkaa, mikä sekin hyvällä tuulella nousee taivaalle. Kuinka hieno tapa sanoa hyvästi, vetää savua syvään henkeen ja puhaltaa ulos pelkkää ilmaa. Hyvästi vanha, tervehdys uusi.

Aivan kaikkea ei kokkoon voi kuitenkaan työntää. Ei ärsyttäviä sukulaisia, ei pomoa eikä naapurin kissaa. Eivätkä monet polttamista odottavat asiat ole välttämättä konkreettisia esineitä. Kivuliaat ihmissuhteet, pelot, ikävät muistot, pahat tavat ja mokat olisi upeaa heittää liekkeihin, mutta miten? Avuksi täytyy ottaa jonkinlainen hörhö mielikuvaharjoitus tai symboliikka. Tee rasittavista tunteista käsilläsi pallo ja heitä se kokkoon.  Anna grillissä jo kerran hiiltyneelle makkaralle uusi nimi ja heitä se kokkoon. Kerää kasa käpyjä, viskaa ne liekkeihin ja huuda siitäs sait!

Eikä ihan kaikkea voi kokossa polttaa, ei edes mielikuvatasolla. Sanonnan mukaan totuus ei pala tulessakaan. Jotkut asiat on vain kestettävä, säilytettävä, hyväksyttävä ja raahattava mukana. Onneksi yöttömässä kesäyössä on paljon toivoa. Siinä on puhtautta, odotusta, lempeyttä, lämpöä ja lempeä. Jo pelkästään se riittää onnen vakuudeksi. Ja se, että voit käyttää ajatusta juhannuskokosta koko loppuvuoden. Mikä tai kuka sitten ärsyttääkin, voit aina sanoa: Työnnä se vaikka kokkoon.

 

[facebook_like_button]